Rakastathan mua vielä aamulla?

Kahdeksastoista

A/N: ihanaa uutta vuotta teille kaikille! Toivottavasti vuodesta 2019 jäi mukava fiilis, ja 2020 on alkanu hyvin! Meiltä meni juuri tuhannen lukukerran rajapyykki rikki, ja haluan kiittää siitä <3 iso kiitos vielä kaikille kommentoijille, äänestäjille ja aktiivisille lukijoille, joita Olivian tarina kiinnostaa ja koskettaa. Merkitsee mulle hurjasti, kun tää on itelle tosi tärkeä. Mutta tässä uutta lukua, olkaa hyvä❤️

xoxo,
V

***

Metro rämisi ja kolisi. Ahdistus oli taas palannut ja minun oli täytynyt päästä pois. Kauas. Olin ostanut suihkulähdekolikoilla lipun niin pitkälle kuin pääsin, loput säästin iltapalaa varten.

Kulkuneuvoni pysähtyi päätepysäkillä kaupungin toisella laidalla. Kävelin huterin jaloin portaat maanpinnalle, katselin tummuvaa iltataivasta. Siinä oli jotain lohdullista. Äärettömyydessä. Olla osa jotain suurempaa, silloin oma merkityksettömyys ei tuntunut niin voittamattomalta. Lähdin vaeltamaan pitkin vilkkaita katuja.

Nahkarotsi ei lämmittänyt enää. Taivaalle kerääntyneet pilvet alkoivat itkeä, eikä niissä ollut edes hopeareunuksia. Etsin sateenvarjon ja annoin yltyvien pisaroiden ropista siihen. Pian rännit ja kadut tulvivat, lätäköt yhdistyivät järviksi eivätkä tennarit pitäneet sukkia kuivana. Lohdullista, että joku itki minunkin puolestani.

Varjot alkoivat tanssia silmäkulmissani ja vatsa kurista. Tarvoin eteenpäin hämärtyvällä kadulla, joka autioitui muutamassa hetkessä. Sade karkotti kaikki luotaan ja minä halusin halata sitä. Kertoa, että minä kyllä pysyisin.

Kuulin omien askelieni lomasta toiset. Lätäköt läiskyivät eri tahtiin ja vainoharhaisuus pakotti minut vilkuilemaan selkäni taa. Ei ketään. Puristin rystyset valkeana sateenvarjoani ja kiihdytin askeliani. Vauhko katseeni sinkoili joka paikkaan sisäistämättä mitään. En huomannut ajautuneeni syrjäisemmälle kujalle.

Nyt ne kuuluivat lähempää. Veri alkoi kohista korvissa ja sydän hakata kuin hullu. Huomasin astuvani umpikujaan. Shakki matti.

"Oletko kenties eksynyt, kaunokainen?"

Niskakarvani nousivat pystyyn, kun täyteläinen, hunajakuorrutteinen miehenääni puhutteli minua. Käännyin kannoillani hitaasti ympäri. Roskapönttöjen vierellä ja sateenkin läpi mies oli komea, mutta jokin hänen katseessaan, kiiltävissä silmissään häiritsi minua. Ne olivat pedon silmät. Pedon, joka mittaili mahdollista saalistaan. Arvioi arvoa.

Vastaamatta vein käteni kassini sisään, hapuilin keittiöveistä epätoivoisesti. Missä pirussa se oli? Musta muisto Willistä hyökyi täysin odottamatta ja toi kahden eri kivun sävyt mukanaan. Löi keuhkoista ilmat pihalle. Koitin survoa tunteita pahvilaatikkoihin ja kierittää jesaria ympärille, mutta polvien tutina kieli epäonnistumisesta. Oloni oli valmiiksi hakattu. Nöyryytetty.

"Voi, miten maailma onkaan sinua kohdellut", mies jatkoi ja oli hetkessä edessäni. Hänellä oli leveät, lähes kaappimaiset hartiat ja särmikkäät kasvot. Silmät näyttivät yöhön pukeutuneina mustilta ja pohjattomilta, ilmeettömiltä. Hengitykseni tiheni, seisoin vain paikoillani kykenemättömä liikkumaan.

"Kuka sinua on kaltoin kohdellut?" Mies jatkoi ja siveli poskeani. Kosketus tuntui vieraalta ja väärältä. Mekaaniselta. Nyökäytin pääni pois hänen ulottuviltaan, annoin sateen tulla väliimme. Mutta se ei pitänyt häntä poissa.

"Älä pelkää, en minä aio sinua satuttaa, kaunokainen."

Mies ahdisti minut vasten märkää betoniseinää. Sen rosoinen pinta painui kipeästi ihooni, ja kun hänen lämmin kätensä painui reittäni vasten, sateenvarjoni tipahti käsistäni. Teki pahaa. Halusin työntää hänet pois, mutta kehoni tuntui voimattomalta. Sade ropisi yllemme eikä auttanut minua mitenkään. Kasteli, katseli.

Kurkustani purkautui vastustelevaa muminaa. "Shh, anna minun vain", hän liu'utti kättään ylemmäs, "auttaa sinua unohtamaan." Kyyneleet polttelivat silmäkulmissa. Tartuin häntä ranteesta. Jossain ulvoi koira.

"Pyydän, lopeta." Ääneni oli särkynyt ja inhosin sitä. Inhosin itseäni. Elämäni oli hyvin huono, sadistinen ja itsesäälillä mässäilty melankolinen kirja, jonka sivut kävivät loppua kohden vain tummemmiksi. Tai ainakin minusta tuntui siltä.

Mies ei kuunnellut, vaan tunnusteli kehoani kuin omistaisi sen. Hävyttömästi. Häpeilemättömästi. Minä itkin. Enää ei tunnistanut missä kyneeleet loppuivat ja pisarat alkoivat. Minä vaikeroin, anelin, pyysin. Yritin työntää hänet pois, muttei sillä ollut vaikutusta. Tunsin jotain painautuvan reittäni vasten, kun hän painoi märkiä suudelmia kaulalleni, enkä halunnut ajatella enää. Halusin lakata tuntemasta. Lakata olemasta. Oloni oli käytetty ja nöyryytetty.

Minusta oli tullut sairaiden mielitekojen orja. Muiden ihmisten halpa huora, lelu.

En edes huomannut, kun nimetön lähti kiskomaan minua kädestä pitäen takaisin kadulle. Katselin vain vettä väärinpäin keräävää sateenvarjoani, joka loittoni joka askeleella.

Mitä tapahtuisi, jos antaisin vain kohtalon johdattaa askeliani? Kaikellahan oli tarkoituksensa. Ehkä minulla ei ollut osaa eikä arpaa, mahdollisuutta.

Parempi vain antaa olla.