Rakastathan mua vielä aamulla?

Kuudestoista

Jalat tuntuivat hyytelöltä vaeltaessani eteiseen. Ei Ethan olisi mitenkään voinut tietää osoitettani, hänhän kysyi sitä juuri! Sen kummempia ajattelematta raotin ovea, tein ehkä pahimman virheen koskaan. Kivuliaan tuttu blondi potkaisi oven sisään, marssi peremmälle ahtaaseen yksiööni. Paiskauduin kivuliaasti vasten naulakkoa, mutta Will ei sitä huomannut. Hän haisi viinalta, hieltä ja joltain makealta, kaikelta mikä muistutti ulkomaailman julmuudesta.

Miehen olemus oli hermostunut, nykivä, räjähdysaltis. Niskakarvani nousivat välittömästi pystyyn. Mietin kuumeisesti, miten saisin hänet ulos talosta, pois luotani. Minulla oli ilkeä aavistus seuraavista minuuteista, enkä halunnut päässäni rullaavien kauhukuvien toteutuvan.

"Olivia!" Will huusi nimeäni. Hänen äänensä oli raskas ja tukahtunut, katkeruus kuulsi kaiken alta terävänä. Vatsassani muljahti, pelko nosti päätään. Will ei ollut ikinä ollut tällaisessa kunnossa.

Kävelin varovaisin askelin hänen eteensä kuin koira, jota oli lyöty kymmeniä kertoja, joka tälläkin kertaa hyväksyi kohtalonsa lihasäkkinä. Hartiani painuivat lysyyn, kun miehen katse pyyhki vartaloani. Hänen silmänsä punoittivat, pupillit olivat luonnottoman suuret. Niistä heijastui tuska ja kipu, ja tahtomattani tunsin sääliä, yhteenkuuluvuuden tunnetta. Ei, lopeta!

Ja samassa hän oli siinä, otti kasvoni käsiensä väliin ja suuteli. Karheat kädet raapivat poskiani, korvensivat ihoani kivuliaasti. Will vain rutisti minua lähemmäs ja lähemmäs, tunsin tukehtuvani. Ahdistus nousi taas pintaan ja teki hengittämisestä vaikeaa. Tämä ei ollut Ethan, hälytyskellot soivat. Punaista punaista, hätätila. Jäädyin sekunnin sadasosaksi, kunnes sain voimaa langanohuisiin käsiini.

Työnsin niin paljon kuin minusta voimaa lähti.

"LOPETA!"

Mies liikahti, horjahti. Kuului rymähdys, kun kahdeksankymmentä kiloa raakaa voimaa paiskautui vasten kärsineitä keittiökalusteitani. Minä huohotin, vastasin Willin aineiden huurruttamaan katseeseen vihaisena. Tunsin kipunoiden säkenöivän olemuksessani. Minä en ollut heikko. Minua ei voitu kohdella näin!

Toinen toipui nopeasti, vaikka jäikin nojaamaan pöytään. "Olivia-"

"Ulos! Sulla ei oo mitään asiaa tänne enää, me ollaan ohi!"

Ääneni säröili ja horjui, olisin voinut itkeä omasta heikkoudestani. Miksen voinut olla enempää?

Willin kasvot pysyivät alakuloisina. "Mutta mä rakastin sua. Mä rakas-", mies jatkoi väsymättä, koitti astua lähemmäs.

"Etkä rakasta. Turpa kii. Sä et ois pettäny mua jos sä oisit rakastanu. Sä et ois kohdellu mua niin kuin sä kohtelit, jos sä oisit rakastanu mua." Peräännyin saman verran.

En tiedä uskottelinko enemmän itselleni, vai hänelle.

Will vetäytyi takaisin pöytää vasten, huojui ja otti tukea. Minä halasin itseäni, tunsin oloni niin paljaaksi. Miksi hän puhui tuollaista? Mitä täällä tapahtui? Miksi nyt? Olin juuri pyytämässä häntä poistumaan uudestaan, kun pöydälle jäänyt puhelimeni kilahti jälleen. Miehen aineiden sekoittama pää kääntyi näyttöä kohden, vaaleat, rasvaiset hiukset heilahtivat. Jokin naksahti pois paikoiltaan. Minä näin sen. Hän oli hetken täysin jähmettynyt, sitten hän alkoi täristä, ja minä tiesin, voi hitto minä vain tiesin, kuka oli laittanut viestiä.

Hänen ennen niin kauniit silmänsä vuotivat vihaa yli, kun hän kääntyi katsomaan surkeaa olemustani. Ja kun hän liikahti kohti, tunsin pakokauhun riepovan rintaani. Kaikki kävi niin nopeasti. Liian nopeasti. En ehtinyt mitenkään reagoida.

Jotain paiskautui voimalla vasten kasvojani, tunsin polvieni pettävän. Löin pääni lattiaan, enkä hetkeen hahmottanut mitä tapahtui, missä olin.

Will oli lyönyt minua.

Hengitys katkeili, poskipäätä jomotti ja minä näin hetken tähtiä. Jostain kaukaa kuului ääniä. Punnersin itseni heikosti käsieni varaan, tärisin kauttaaltani. Ahdistus söi sisältä, kauhu rummutti sydäntä ja paniikki virtasi suonissa adrenaliinin kanssa. Sitten kipu räjähti kyljessäni, kuulin vertahyytävän kiljaisun huoneessa. Kyyneleet purkautuivat kuumina ja kastelivat kasvoni.

"SENKIN HUORA!!"

Kierin lattialla potkun voimasta, vauhtini pysähtyi sohvakulmaan kumahduksen saattelemana. Sattui. Joka paikkaan sattui. Vikisin eläimellisesti. Itsesuojeluvaisto käski pelastautumaan. Rämmin jaloilleni, mutta ennen niin tutut ja turvalliset kämmenet tarttuivat nyt vieraina ja raakoina käsivarsiini, hiuksiini, riuhtaisivat hentoisen vartaloni ilmalennolle. Keittiökalusteeni räsähtivät lopullisesti rikki. Päässä pyöri. Veri kohisi korvissa enkä nähnyt tarkasti. Unohdin huutaa kivusta, en tuntenut sitä enää.

Kuolisinko minä?

Onnistuin rämpimään epätoivoissani ylös puunpalasten seasta. Maailma pyöri ja miehen uhkaava siluetti tuntui lähestyvän. Ja sitten kaikki tarkentui hetkessä, kuin olisi laittanut lasit päähän. Hän oli mennyt lopullisesti sekaisin. Minun Willini. Peräännyin kompastellen vasten keittiötasoa, tuijotin raivoa, kipua ja tuskaa huutaviin silmiin, vihasta vääntyneisiin kasvoihin. Hän oli kuin transsissa. Lipui lähemmäs uhkaavana.

Katseeni sinkoili villisti pakoreittiä etsien. Tunsin oloni peuraksi ajovaloissa. Ja sitten näin pelastukseni; kiskaisin telineestä terävimmän keittiöveitseni. Asetin sen tanaan eteeni tärisevin käsin ja rukoilin. Rukoilin henkiä ja Jumalaa, Jumalia, ketä tahansa. Rukoilin Williä lopettamaan. Itkin taas, itkin pelosta ja shokista, itkin koska se auttoi.

Ja sitten jokin naksahti taas. Hullunkiilto katosi miehen silmistä, jäljelle jäi vain tyhjyys, jonka tilalle alkoi hiipiä ymmärrys. Kylmä, raaka totuus. Hän heräsi todellisuuteen, vilkaisi käsiään, joissa oli tukko tummasuklaisia suortuviani. Siniharmaat silmät alkoivat itkeä, kuin sadepilvet taivaalla.

"A-anteeksi..."

"NYT ULOS!!!" heilautin veistä vakuudeksi sanoilleni. Liike tuntui vieraalta ja väärältä.

"Painu vittuun täältä, painu vittuun mun elämästä, ALA MENNÄ!"

Ja sitten hän meni. Ovi paukahti, minä jäin yksin. Tiputin veitsen käsistäni kuin se olisi polttanut. Kuului kilahdus. Romahdin lattialle silmät päästäni pullottaen, hengitin sisään ja ulos, sisään ja ulos, itkin vielä hieman lisää, koska tuntui, että niin minun kuului tehdä. Vedin polvet syliini ja keinutin itseäni, en saanut yhtäkään selkeää ajatusta.

Mitä jos hän tulisi takaisin?

Painoin pään polviin, puristelin käsiä nyrkkiin. Auki, kiinni, auki, kiinni, yksi kaksi kolme neljä, hengitä.

En tiedä kauanko olin niin. Sykkyrällä, piilossa pahalta maailmalta. Mutta shokin jälkeen ei ollut mitään. Ei ollut mitään muuta kuin samettisen pehmeä pimeys, joka tervehti minua kuin vanhaa ystävää. Tarttui kädestäni ja kuljetti kauas pois.