ANGEL BY THE WINGS [CHANGLIX]

Part 15

Ihan paska viikko. Jotenki... äh. Ymmärrän joo jos ärsyttää/surettaa mut Changbin meni liian pitkälle. "Felix on hintti", "Felix vetää poskeen", "Felix sitä Felix tätä". Toosi hauskaa.. Changbin todellaki piti lupauksensa ku sano et tekee mun elämästä helvettiä, sillä nyt kaikki kiusaa mua siitä et oon homo. Mua vaan pahoinpidellään ja hyväksikäytetään samalla ku Changbin kattoo hymyillen vierestä. Jos oisin saanu kertoo totuuden, niin ehkä voisin käydä koulussa ilman et mut hakataan joka päivä? Maybe? En ees tiiä enää. Kaikki tää tuntuu vaa niin turhalta ja ois vaan parempi jos Seo muuttais perheineen pois täältä. Tai ehkä mä oon se jonka pitäis muuttaa ja alottaa puhtaalta pöydältä, mut ei meillä oo rahaa. Jostain syystä mun kaveritkin on alkanu etääntyy musta.. en oo enää hengaillu niin paljoo niiden kaa ku oon ollu niin keskittyny Changbinii. Ei ois pitäny.. nyt mulla ei oo yhtään ketään kelle puhua. Äitikään ei ymmärtäis, se on varmaan vieläkin vihanen siitä ettei saa biologisia lapsenlapsia mun takia. Mut mitäpä ois auringonpaiste ilman pientä sadetta, eikö?

"Mitä tää on Felix? Mikset heti kertonut että sua noin kiusataan?" Rehtori tiedustelee huolestuneena sen jälkeen kun kerroin tilanteestani.
"En mä halunnu.. En haluu pahaa Changbinille ja sen perheen kanssa tappelu ei todellakaan ois hyväks mun mielenterveydelle, ainakaan tällä hetkellä." Sanon vältellen katsekontaktia.
"Anteeksi, mutta me ei nyt voida tehdä kiusaamiselle mitään josset anna meidän keskustella Changbinille tai hänen huoltajilleen." Rehtori sanoo ja huokaisee syvään.
"Ei se mitään. Tärkeintä on se et sain puhua ja purkaa ajatuksiani edes jollekkin." Sanon hymyillen ennenkun nousen ylös ja lähden laputtamaan pitkin koulun käytävää. Kello oli jo 17:52, olin ollut melkein kaks tuntia ylimäärästä koulussa.
Kun olin kävellyt hetken matkaa, päädyin sellaselle syrjässä olevalle kadulle jonka läpi piti mennä et pääsee pysäkille. Siinä oli aika pelottavaa kävellä pimeellä, joten yleensä hölkkäsin siitä läpi. Tälläkertaa olin kuitenkin ihan voimaton. Olin niin lähellä ettenkö ois romahtanu siihen itkemään, mut halusin edes joskus käyttäytyy kuin mies.
Ois pitäny hölkätä. Arvaatte varmaan ketä sieltä tuli. Changbin ja sen 'jengi', valmiina hakkaamaan mut ihan paskaks. Nyt tunsin kui kyyneleet alko valuu mun poskia pitkin. En enää jaksanu pidätellä (hehe).
"No mitäs se pikku hintti tääl itkee huh? Onks vähän ikävä mamia?" Hyunjin sanoo, ja kaikki nauraa.
"Eiköhän vähän leikitä?" Changbin kysyy virnuillen, ja sen jälkeen en enää muista mitään. Seuraava asia minkä muistan on se kun heräsin siltä samalta kadulta, melkein tukehtumassa omaan vereeni. Tosi kiva. Mul oli valkonen paita eikä silti annettu armoo...

Nyt mä olin kyl siinä pisteessä ettei vaan enää jaksa. Elämä vaan pyörii mun silmien edessä. Kaikki ylä-ja alamäet, virheet ja onnistumiset, vanhat ystävyyssuhteet ja.. mun entinen perhe. Mun rakas pikkusisko, Olivia ja mun rakas isosisko Rachel. He kuoli autokolarissa noin 10 vuotta sitten, kun olin seittemän vuotias kakara. Kaikki on pilalla, enkä ees aijemmin tajunnu sitä. Mikä pointti elää jos kaikki on vaan huonosti kokoajan, ja me kaikki kuollaan kuitenkin jossain vaiheessa.
Mut mitäpä oiskaan auringonpaiste ilman pientä sadetta...^^

[Moi! Toivottavasti tykkäsitte :3
Hyvää koulujen/töitten alkuja kaikille <3]