sopivasti sekaisin (VALMIS✔️)

- 12 -

Luka

Haroin hiuksiani hieman yllättyneenä. Rikon lievästi kauhistunut katse suretti mua. Yritin vähän keventää tunnelmaa naurahtamalla.
"Mitenkäs tää tähän oikeen meni?"

Riko hymähti hieman mutta huomasin hänen olevan edelleen vähän vaivaantuneen oloinen.
"Niin no olis se kuitenkin jossain vaiheessa selvinnyt mut en vaa olettanut sen tapahtuvan näin nopeesti", se sanoi ja puristi mun hupparin hihaa.

Katsoin vähän ympärillemme. Jotkut kuiskaili ja ilmapiiri vaikutti hyvin epämääräiseltä. Ei epäilystäkään et juuri me kerättiin jonkin verran katseita.

"Jos, me mentäis jonnekin vähän rauhallisempaan paikkaan", kuiskasin Rikolle joka nyökkäsi. Kävelin Rikon kanssa koulun ovista sisään ja yritin ettiä tyhjää luokkaa.

Kun koulu ei ollut vielä alkanut, sisällä oli aika tyhjää. Meillä oli jopa aikaa puhua sillä olin itsekin kerrankin tullut ajoissa. Eikä olisi paha juttu jos vähän myöhästyisimme ekalta tunnilta.

Muistin että musiikin luokka on aamuisin tyhjä, joten vein Rikon sinne. Suljin oven perässämme.

Riko istahti pöydälle ja menin istumaan hänen viereensä. Se nojasi päätään mun olkapäälle. Otin sen kädestä kiinni. Se näytti sen puhelimelta meistä otettua kuvaa. Oltiin hetken aikaa hiljaa.

"Pelkäätkö sä sitä et tyypit alkaa kattoo meitä oudosti tai jotain?" kysyin.
"Ei en mä sitä", Riko vastasi.
"Mua vaa vituttaa se etten saanu aikaa funtsia kaikkee ja kertoo rauhassa."
"Joo tää tilanne on kyl aika perseestä", tunnustin. Eniten mua vaa huoletti se et Riko ei tykkää esillä olemisesta. Mulle se oli se ja sama, mut Rikolle se oli ihan uusi maailma. En oikeen tienny miten voisin piristää sitä.

"Mut hei", aloitin ja nousin pöydältä. Astelin Rikon eteen ja painoin otsani sen otsaa vasten.
"Tiiän et tää on sulle uutta ja hämmentävää, mut must tuntuu et me ei voida muuta kuin olla välittämättä huhuista ja noitten katseista. Sä tuut pärjäämään hienosti ja teen selväksi sen et kukaan ei tuu loukkaamaan sua."

Rikon ilme kohentui ja se hymyili. Huomasin liikutusta sen smaragdisilmissä, mikä sai mun sydämen vaan hakkaamaan kovempaa ja kovempaa. Riko näytti siltä et se haluis vastata jotain. Nielaisin ja toivoin parasta.

"Muistatko kun me ekan kerran puhuttiin täällä?" se aloitti. Hymyilin kun muistelin Rikon vaivaantunutta ilmettä kun se keskeytti mun kitaransoiton.
"Joo paitsi sitä ennen olin kunnon kusipää kun menin kaataa sut ja sun kirjat käytävällä", nauroin Rikon kanssa.
"Mä pidin sua jonain suosittuna ketä ei kiinnosta muut kuin tytöt ja kaverit. Mut en silti voinu lopettaa sun ajattelemista", se jatkoi. Sen posket punehtuivat ja se tarttui myös muhun.

"En tuu varmaan koskaan käsittämään kuinka paljon mä oon toivonut tätä. Meitä. Ja vaikka tää kuinka paljon jännittäis ja hermostuttais mua, en oo perääntymässä. Ehkä mä oonki valmiimpi kuin luulen." Sen sanottua Riko veti mun hupparista ja suuteli mua. Yllätyin sen aloitteesta, mut sehän tietenkin oli vain plussaa. Vein käteni sen niskaan ja vedin Rikoa lähemmäksi.

Hetken kuluttua kello soi. Katsoimme toisiamme ja tiesimme mitä olisi edessä. Kuulin kuinka käytäville alkoi kerääntymään ihmisiä ja tajusin että meidän olisi mentävä pian. Halasin Rikoa tiukasti ja kuiskasin sille kuinka paljon välitän siitä. Sen jälkeen lähdimme musiikin luokasta.

Me käveltiin vierekkäin käytävällä. Monet käänty kattomaan meitä mut me ei keskitytty niihin. Me keskityttiin vain toisiimme. Puhuimme niitä näitä. Mietittiin viikonloppua. Kysyin matikasta. Sain Rikon nauramaan. Saatoin sen saksan tunnille.

Ja kaiken tän aikana me pidettiin toisiamme tiukasti kädestä kiinni.

-

10 kuukautta myöhemmin..