Venäjän sudet

девятнадцать

Seuraava päivä saapui aivan liian nopeasti. Olin koko aamun kiinni kumppanissani jokaisella mahdollisella tavalla. Siitä huolimatta en saanut häntä jäämään kotiin Venäjälle.

Dominik lähti keskipäivän aikoihin kohti Viroa, mukanaan useita laumamme sotureita sekä Lari, Kaitsu ja Erikin beeta Isaak. Erik jäi laumamme reviirille, sillä Isaak käski hänen jäädä tänne. "Erik, me molemmat tiedämme, ettet sinä ole taistelukykyinen. Olet helppo kohde ja laumamme tarvitsee enemmän sinua kuin minua", beeta oli selittänyt alfalleen, joka ei pitänyt päätöksestä, muttei voinut väittää vastaan, sillä Isaak oli oikeassa – ja Erik tiesi sen itsekin.

Dominikin mukaan he tapaisivat Larin, Kaitsun ja Erikin joukkojen kanssa ennen Suomenlahden ylittämistä. Hän ei ollut kertonut, miten he meinasivat päästä Suomenlahden yli herättämättä ihmisten huomiota. Heillä kuitenkin oli suuria määriä erilaisia aseita mukanaan eivätkä ne varmasti jäisi huomaamatta edes ihmisiltä.

Olisin halunnut lähteä heidän mukaansa Viroon, mutta Dominik oli kieltänyt sen. Yllättikö se ketään? Ei todellakaan. "Laumamme tarvitsee edes toisen alfoistaan siltä varalta, etten tule elossa takaisin", hän oli sanonut, ja olin läpsäissyt häntä. Pelkästään jo ajatus siitä, että olisi mahdollista, ettei kumppanini tulisi elossa takaisin, pelotti.

Dominikista tai hänen joukoistaan ei kuulunut useisiin tunteihin mitään, mutta illalla kumppanini ilmoitti heidän päässeen Suomenlahden yli ongelmitta. Tieto siitä saman aikaisesti sekä helpotti että huononsi oloani, sillä se tarkoitti sitä, että he olivat saapuneet Viroon ja olisivat kohta taistelutantereella. Tiesin, että Dominik oli hyvin voimakas alfa ja ettei hän kaatuisi helposti, mutta hän oli kumppanini ja pelkäsin siitä huolimatta. Hän oli useiden satojen – ellei jopa tuhansien – kilometrien päässä taistelemassa samalla, kun minä istuin kotona turvassa enkä voinut tehdä mitään varmistaakseni kumppanini paluun.

***

Oli kulunut jo kaksi viikkoa enkä ollut kuullut sinä aikana Dominikista mitään. Tiesin kuitenkin, että hän oli elossa, sillä tunsin iskuista johtuvan kivun, mutta kipu ei ollut sietämätöntä niin kuin se kuulemma olisi silloin, kun ihmissusi menettää kumppaninsa.

Kumppanin menettämisestä johtuva kipu oli kuulemma sietämätöntä eikä sitä voinut sekoittaa mistään muusta syystä johtuvaan kipuun. Sen kivun kohdatessaan jokainen ihmissusi tiesi, että oli menettänyt kumppaninsa. Näin olin kuullut ja niin oli minulle opetettu jo pennusta lähtien.

Elättelin toivoa siitä, että Viron laumaan hyökännyt taho saataisiin kukistettua ja että kumppanini palaisi elossa Venäjälle, sillä en ollut valmis menettämään häntä nyt, kun vihdoin olin löytänyt hänet. En halunnut menettää Dominikia nyt, enkä myöskään useiden vuosien päästä.

***

Neljän viikon hiljaisuuden jälkeen toinen Dominikin beetoista, Vladimir ilmoitti minulle kuulleensa rajaamme vartioivien susien nähneen ison susijoukon tulevan tänne päin. "Tarkoitatko, että Dominik joukkoineen on palaamassa takaisin?" kysyin ja beeta nyökkäsi sanoen: "Kyllä, ja he kuulemma näyttivät olevan todella huonossa kunnossa."

Lähdin samalla sekunnilla ulos lauman talon ulko-ovesta, ja vaikka Vladimir yrittikin huutaa jotakin perääni, en ottanut sitä kuuleviin korviini. 'DOMINIK ON TULOSSA TAKAISIN!!' suteni Aleksei kiljui pääni sisällä, kun vaihdoin lennosta sudeksi ja juoksin läntistä rajaa kohti. En edes muistanut, milloin olisin juossut niin kovaa vauhtia sutena. Se tuntui hyvältä, ja ajatus siitä, että kumppanini oli vain lyhyen matkan päässä, sai minut lisäämään vauhtia.

Minulta meni odotettua lyhyemmän aikaa päästä rajalle, jossa iso joukko enemmän ja vähemmän loukkaantuneen näköisiä ihmissusia parveili. Itsekin vaihdoin takaisin ihmismuotooni eikä mennyt kuin hetki ennen kuin nenääni osui Dominikin tuoksu. Ja kun näin hänet, tuntui kuin sydämeni olisi hypännyt kurkkuuni.

Dominik oli aivan veressä, josta ainakin osan oli oltava hänen omaa vertansa, sillä hänen kehossaan oli syviä verta vuotavia haavoja, joita hän ei pystynyt itse parantamaan.

Juoksin kumppanini luo, ja vein käteni hänen poskelleen. "Voi Sergei", hän huokaisi nojaten poskellaan käteeni samalla, kun yksi rajavartion susista hoiti hänen syvimpiä haavojaan.

"Et tiedäkään, kuinka paljon ikävöin sua, kun olin poissa", Dominik sanoi ja nosti kätensä niin, että se oli minun käteni, jota pidin hänen poskellaan, päällä. "Pelkäsin joka päivä, kun olit poissa. Jumalattaren kiitos, olet siinä ja elossa", sanoin yrittäen pidätellä kyyneleitä, mutta ne päättivät valua poskiani pitkin.

Dominik piti silmiään kiinni. Vaikka kuulin hänen sydämensä sykkeen ja tiesin hänen olevansa edes jollakin tasolla kunnossa, pelkäsin, että hän kuolisi vielä siinä – edessäni ollessaan – haavoihinsa. "Rakastan sinua, Dominik", sanoin itkien ja hän vastasi avaten samalla silmänsä: "Rakastan sinua, Sergei."

En uskaltanut suudella häntä, sillä pelkäsin satuttavani häntä jotenkin, mikäli olisin suudellut häntä, mutta Dominikilla oli toinen suunnitelma. Hän veti minut syliinsä ja suuteli minua niin kuin se olisi ollut meidän viimeinen suudelmamme.