Roosanauhasytkäri

Luku 1. Tähtivuorenkatu 17

Hola ja tervetuloa Sieviharjulle! Ihanaa, että oot eksynyt tänne meidän pariin. Tää idea on muhinut mun päässäni jo hetken aikaa, ja nyt päätin ottaa suuren askeleen ja alkaa kirjoittaa tätä myös tänne teille luettavaksi. Toivon että nautit, ja tuhannet kiitokset vielä, kun oot antanut tälle kallisarvoista aikaasi! :)

///

ELIAS

-Onks se tää talo, Oili kysyi mun käsipuolestani ja tuijotteli harmaata möhkälettä, josta ainoastaan lasiseinäiset parvekkeet näytti kutsuvilta. Katsoin kuvaa ja osoitetta puhelimesta ja sitten taloa.
-Tähtivuorenkatu 17 ja A-rappu, joo on. Toivottavasti ulkokuori pettää, eikä toi oo sisältä kauhee mörskä.
Elias, muista positiivinen asenne, äidin ääni kaikui päässäni.

Katselin katua meidän ympärillä. Ei se pahalta näyttänyt, muttei miltään maailman viihtyisimmältäkään. Tosin kuvittelinko mä oikeasti, että pääsisin johonkin kunnon lukaaliin asumaan opiskelijana ja pikkukaupungissa? Tai no, helvetti, kylähän tää enemmänkin oli.

Etuoven vieressä komeili värikäs graffiti, joka jo sai mun kulmakarvat koholle. Ei kai tää nyt vaan olisi sellaista rauhatonta aluetta? Äiti kärräisi mut takaisin kotiin sillä sekunnilla, jos kuulisi, että täällä oli jotain hörhöjä samassa talossa.
Meidän ohi käveli reippain askelin nainen punaisessa tuulipuvussa ja hymyili, kun sen koira jäi haistelemaan mun farkkujeni lahjetta.

Ihan kerrostalon vieressä möllötti Sieviharjun yhtenäiskoulu, ja pienen matkan päässä olisi uusi kouluni, Sieviharjun lukio. Tänne mun keskiarvoni oli riittänyt, mutta Oili olisi päässyt tosi hyvään lukioon Tampereellakin. En vieläkään ymmärtänyt, miksi sen perhe halusi muuttaa tällaiseen pikkukylään kauas kaikesta. Tai sen puoleen, miksi mä halusin.

Mun päätös Sieviharjulle lähtemisestä oli ollut aika paljon kiinni Oilissa. Jos se ei olisi muuttanut tänne, en mäkään olisi. Äiti oli pitänyt tänne tuloa hyvänä ideana. Sen mielestä tällaisen Jumalan selän takana olevan kyläpahasen rauhallisuus Tampereen sijaan voisi auttaa mua keskittymään taas kouluun. Mulla oli ysiluokalla mennyt vähän lujaa, ja sen vuoksi arvosanat olivat tippuneet vähän turhankin paljon ja aikas hemmetin nopeasti.

Pasi, mun isäpuoli, oli varmaan hyvillään siitä, että mä muutin näin kauas siitä. Se oli ollut äidin kanssa yhdessä siitä lähtien, kun olin oppinut vasta kävelemään, muttei oikein koskaan ollut tykännyt musta. Ehkä mä sitten olin epätyypillisempi poika, kun mua ei kiinnostanut urheiluharrastukset sun muut.

Mun oikeaa isää en ollut koskaan edes tavannut. Siltä olin saanut perinnöksi ainoastaan vaaleat hiukset ja alkuvuoden elatusmaksut. Elias Lindstedt, se poika jonka isä hylkäsi sen. Niin mulle oli joskus alakoulussa sanottu.

-Ei se meidänkään talo mikään kartano oo, Oili tuumi ja raahasi mut ovelle. Se tutkaili hetken nimilaattoja, kunnes löysi etsimänsä ja painoi ovisummeria Strömbergin nimen kohdalla. Pian pieni piippaus ilmoitti oven olevan auki.

Oili hyppeli portaat ylös kolmanteen kerrokseen ja antoi mun könytä perässä yksin laukkujen kanssa. Loput tavarat, kuten sänky, tulisi huomenna.
-Tiiätkö, hissikin on keksitty, Oili nauroi ja mä vain tuhahdin sille.

Ovessa luki Strömberg ja mun pään korkeudella naulassa keikkui punottu sydän. Mua alkoi yhtäkkiä pelottaa. Heta Strömberg oli Oilin äidin tuttu, joka oli suostunut ottamaan mut alivuokralaiseksi. Me oltiin äidin kanssa puhuttu kerran sen kanssa puhelimessa, ja silloin se oli vaikuttanut ihan rennolta tyypiltä. Mitä jos se olisikin ihan hirveä tiukkis?

Oili ilmeisesti kyllästyi mun vitkutteluuni, joten soitti ovikelloa ja siirtyi kohteliaasti kauemmas. Se veti hiuksensa pään molemmille puolille ja otti kasvoilleen ystävällisen hymyn. Mua hymyilytti sen kohteliaisuus.