Roosanauhasytkäri

Luku 11. Hämmennys

ELIAS

Mitä ihmettä?

Heti kun Antonin huulet koskettivat mun huuliani, mun sydämeni taisi jättää yhden lyönnin välistä. Menin shokkiin. Jähmetyin hetkeksi paikalleni, siihen asti, kunnes Anton vetäytyi pois. Se oli aika nopea pusu, mutta pusu. Ja Antonilta. Se teki tästä vielä oudompaa.

Anton katsoi mua oudolla ilmeellä. Sen kasvoilta oli valahtanut se kivimuuri, jonka taakse se aina piiloutui. Sen kasvoilla näkyi kerrankin tunteita, ja tällä hetkellä päällimmäisenä yllättyneisyys, luulisin. Se katsoi mua yllättyneenä ja odottavaisena ja mä, niin, mä seisoin järkyttyneenä paikoillani. Tuijotin Antonia, joka tuijotti mua takaisin.

Se oli pussannut mua. Hitto pussannut. En olisi ikinä osannut edes ajatella, että se niin tekisi. Seisoin liikkumatta, mutta mun sisällä myllersi tuhat myyrää kääntämässä kaiken ympäri ja ajatukset vain törmäilivät toisiinsa kuin pimeässä. Mun huulia kihelmöi. Niistä oli lähtenyt pieni sähköiskun kaltainen joka puolelle kehooni, kun Antonin huulet oli koskettaneet niitä. En pitänyt siitä tunteesta. Tai pidin. Siinähän se, kun en tiennyt.

Anton avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta en halunnut kuulla. Miksi? Siksi etten voisi vastata mitään. Tiesin jo kokeilematta, että mun ääneni ei toiminut ja suusta olisi kuulunut vain pihinää. Kiiruhdin siis pikavauhtia Antonin ohi ja ulos pukuhuoneesta. Musta tuntui, että mun jalat pettäisivät kohta, ja sydän jyskytti kuin joku hiton patarumpu.

***

Mikä oli keinoni saada asiat hetkeksi pois päästä? Välttely. Miten mä viivyttelin asioiden hoitamista? Välttelin niitä. Mitä mä tein nyt ja olin tehnyt pari edellistä päivää? Välttelin. Tein sitä liikaa ja liian usein, mutta se nyt oli vain niin hyvä keino ratkaista ongelma nimeltä Anton ja sen kohtaaminen. Olin hiiri, arkajalka, pupupöksy ja kaikki mahdolliset ilmaukset mitä pelkurista vain keksi. Ihan sama. Kunhan mun ei vain tarvinnut selvittää asiaa, sitä ei ollut olemassa.

Äiti jaksoi aina saarnata siitä, kuinka välttelin asioita ja tein kaiken viimetipassa. Mun esitelmät odotti aina viimeiseen iltaan ja yöhön, jolloin sitten silmät ristissä väkersin niistä sellaisia, että pääsin tehtävänannosta läpi. Tiesin ettei mun pitäisi vältellä, tiesin, että asiat tulivat aina loppujen lopuksi eteen vaikka niitä kuinka juoksi karkuun tai lakaisi maton alle ja hitto tiesin, että mun piti selvittää asia sen kanssa. En vain halunnut tai uskaltanut. En halunnut pilata mitään. Tai hitto pilallahan meidän hetken aikaa kestänyt kaveruus – jos sitä siksi voi edes kutsua – oli, mutta toisaalta ei mun aloitteestani. Anton oli työntänyt mut portaisiin, Anton oli suudellut mua. Okei, olin itse yrittänyt sekaantua sen asioihin, mihin mulla ei kai ollut minkään valtakunnan tai universumin oikeuksia, mutta silti.

En pystynyt jostain syystä unohtamaan sitä, miltä sen huulet oli sen hetken ajan tuntuneet. En pystynyt unohtamaan sitä pientä kihelmöintiä, joka niihin oli jäänyt ja pieniä, kutittavia sähköiskuja, jotka oli menneet varpaisiin asti. Olin ollut pari päivää tiukasti Oilissa kiinni, yrittänyt olla joku maailman paras poikaystävä ja keskittää kaiken huomioni sen ääneen, kun se selitti innostuneena tallista ja siitä, mitä ne olivat Kaissun kanssa tehneet, sen pehmeisiin hiuksiin ja silmiin, joihin mä ihastuin pari vuotta sitten niin hirveästi. Mun ajatukset harhaili kuitenkin aina sinne pukkariin ja siihen tunteeseen, joka mulla oli hetken ollut. Tunteeseen, joka tuntui pelottavalla tavalla hyvältä.

Miksei mun tunteeni Oilia kohtaan olleet samanlaiset kuin ennen? Oli ne lukion alussa olleet, kai. Ennen kuin tutustuimme uusiin ihmisiin. Ennen kuin Oili alkoi viettää enemmän aikaa uusien ystäviensä kuin mun kanssani. Ennen kuin mä tutustuin Antoniin. Ennen kuin sen nauru tunkeutui mun alitajuntaani ja avasi siellä jotain. Ennen kuin se suuteli mua.