Roosanauhasytkäri

Luku 4. The Notebook

ELIAS

Vaelsin ilman päämäärää talon – tai kartanoksi sitä melkein pystyi kutsumaan – laakealla piha-alueella. Vältin katsomasta toisiaan nuoleskelevia pariskuntia, jotka kiehnäsi toisissaan kiinni kuin iilimadot ihossa. Takapihalle johti mukulakivistä rakennettu, käärmeen lailla kiemurteleva polku. Sen varrella tönötti yksinäinen leijonapatsas. Jaksoin hetken ihastella sen yksityiskohtaisuutta ja jatkoin sitten vaelteluani. 

Piha oli iso. Siis iso monessa skaalassa, kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti. Meidän pienehkö takapiha Tampereella ei ollut mitään verrattuna tähän. Leveän terassin reunalta alkoi suuri uima-allas ja toisessa päässä pihaa häämötti puutarhavajan kaltainen mökki. Se oli tietenkin suurempi kuin leikkimökki, joka meillä kotona toimi puutarhavajana. Sen lähellä näytti olevan puutarha, jossa kukki vielä jokusia kukkasia.

Mä en jäänyt maleksimaan takapihalle sen enempää. Heti kun mä sinne pääsin, suuntasin askeleeni sen läpi talon seinustalle. Terassi oli nimittäin pakkautunut täyteen ihmisiä, jotka jumputtivat musiikkia aivan helvetin kovaa sekä hyppivät ja huojuivat humalassa. Eli ei siis sinne.

Luulin että talon seuraava seinusta olisi tyhjä, tai että siellä olisi korkeintaan toistensa kimpussa oleva pari, jotka lähtisivät, kun huomaisivat mut. Seinää vasten istui kuitenkin poika polttamassa tupakkaa. Mä tunnistin sen liian myöhään. Se huomasi mut, ja silloin oli jo liian myöhäistä lähteä livohkaan.

-Mitä vittua sä haluut? Antonin ääni oli ilkeä, ja se käänsi katseensa aika nopeasti pois mulkaistuaan mua ensin. Mä huokaisin ja istuin sen viereen. Jätin kuitenkin kunnioittavan hajuraon. En edes tiennyt, miksi olin istunut. Kai mä olin sekaisin päästäni. Anton tuntui jännittyvän mun yllättävästä liikkeestäni.

-En ainakaan turpaani jos sitä luulet, sanoin, enkä suostunut antamaan sille kunniaa siitä, että olisin kuulostanut pelokkaalta. Mä en nimittäin ollut – ainakin luulin niin.

-Hyvä, en mä sua jaksaiskaan hakata. Oli aika uhkarohkee veto ruveta haastaan mua, kun ottaa huomioon ton sun ruumiinrakentees.
Anton veti röökistään pitkät sauhut ja puhalteli savua ilmaan.
-Ulkokuori voi pettää, sanoin hiljaa. En mä siihen oikeasti uskonut, ainakaan omassa tapauksessani. Mä olin just niin heiveröinen miltä näytinkin.

-Sen perusteella mitä mä näin niissä bileissä rannalla, sä et oo kauheen kokenut tappelija. Joten tällä kertaa se ei pettäny.
En vastannut mitään. Se oli nimittäin täysin oikeassa. 

Antonin huulille kohosi nopea hymy ja mua alkoi jostain syystä ärsyttämään.
-Mä en pelkää sua, mut hyvä että sulla on itsevarmuutta.
Se ei ollut täysin totta. Anton oli pelottava, mutta en mä varsinaisesti pelännyt sitä. Kun se oli sisällä kaatanut mut lattialle, sen katseessa oli hetken ajan näkynyt jotain epätavallista, sellaista, mitä ei normaalin väkivaltaisen ihmisen katseessa näy. Sen katseen takia luulin tietäväni, ettei se hakkaisi mua.

Enhän mä sitä varmaksi tiennyt, mutta luotin mun vaistooni. Sen luotettavuudesta voikin sitten olla montaa mieltä.

-Sietäis pelätä, jos oot kuullu mun historiasta, Anton sanoi. Se yritti tehdä äänestään varoittavan kuuloisen. Ei toiminut muhun. Ellei se ollut jo huomannut, mulle oli tullut tavaksi järjestää itseni kuseen kuuntelematta mitään varoitusten kaltaisia höpinöitä.

-Mua ei kiinnosta paskaakaan se, mitä oot tehny ennen, vaan se mitä teet nyt. Ja sekin vaan jos se liittyy muhun. Miks sä suutelit mun tyttöystävää?
Anton huokaisi ja vilkaisi mua. Sen kulma- ja nenäkoru välähtivät jostain tulevan valon ansiosta. Se tumppasi tupakkansa maahan, veti henkeä ja laski kätensä polvien päälle. Rystyset punoittivat.