Roosanauhasytkäri

Luku 10. Impulsiivinen Anton

ANTON

Voi helvetti.

Mä jähmetyin paikalleni, en osannut toimia. Mä näin vain Eliaksen makaamassa portaiden juuressa ja pitelevän päätään. Kerrosta alempaa portaiden läheltä kuului kimeä ääni, joka huusi Eliaksen nimen. Samassa Oili näkyi juoksevan Eliaksen luo. Sen mukana tulivat Joona ja Jenni, jotka molemmat löysivät katseillaan mut ja tuijottivat syyllistävinä, Jenni vielä asteen verran vihaisempana. Aura seurasi niiden perässä ja kohtasin sen hämmentyneen katseen. Se näytti pettyneeltä ja pudisti päätään. Voi nyt saatana.

Mun ympärilläni ihmiset alkoivat kuiskia, ja joidenkin äänet eivät jääneet enää kuiskailuiksi. Ne syyllistivät. Näin sivusilmällä, että ne tuijottivat.

Vitun hullu.

Sekaisin.

Äänet puuroutui mun päässä. Tajusin lopulta vain tuijottavani Eliasta, joka katsoi takaisin pelästyneenä ja erittäin hämillään. En mä halunnut satuttaa sitä.

Hullu.

En halunnut.

Sekaisin.

Pelkäsi mua.

Ahdistus alkoi hiipiä jostain ja levittyi mun koko kehooni. Jollain ilveellä sain itseni liikkeelle, ohi syyllistävän ihmisjoukon, portaita alas käytävän toisesta päästä ja lopulta vessoille. Lukitsin itseni vessakoppiin ja lysähdin maahan. Seinät pyöri silmissä. Painoin otsan vasten kämmeniä ja puristin silmät kiinni. Mikä vittu mua vaivasi? Miksi mä tyrkin ihmisiä rappusia alas? Miksi juuri silloin, kun sain tutustuttua edes johonkin. Johonkin, joka ei tiennyt mun historiasta, ei vihannut mua jo valmiiksi. Ja sitten mä pilasin vittu kaiken.

Mä tärisin kuin horkassa ja musta tuntui, että haluaisin vain hajottaa koko vessan. Mitä jos sillä aukesi pää? Tai se istui siellä lattialla nyt jossain shokissa ja se oli kaikki mun syytä. Voisinpa vain hukuttautua vessanpönttöön tai vaihtaa elämää jonkun muun kanssa. Jonkun, joka ei aina pilannut kaikkea.

En tiedä kauanko istuin vessassa. Ehkä puoli tuntia, ehkä tunnin. Kun vihdoin sain puhelimen käteeni, kello näytti, että olin istunut vessan kylmällä, likaisella lattialla kaksi tuntia. Vitut mä enää tunnille menisi. Nousin hitaasti ylös, painoin vessan kylmän ovenkahvan alas ja laahustin ulos. Käytävillä ei ollut ketään, kaikki oli tunneilla. Painelin suoraan ulos ulko-ovista toivoen, etten törmäisi pihalla keneenkään. Mun toiveeni kaikui kuitenkin kuuroille korville, sillä Aura nojaili roskikseen tupakkapaikalla rööki huulessa.

Lähdin kävelemään rivakasti poispäin, mutta tietenkin se huomasi mut. Ei se voinut olla huomaamatta.
-Anton! Aura huusi ja kuulin askeleet perässäni. Kiristin tahtia, mutta se sai mut kiinni ja vetäisi hupun pois mun päästä.
-Anna mun olla, murahdin ja nostin hupun takaisin. En pystynyt katsomaan Auraa edes silmiin.
-Mitä vittua sä oikeit riehuit siellä käytävällä? se yritti tivata.
-Eikö sun pitäis olla tunnilla, tokaisin vain takaisin. Yritin vältellä mahdollisimman pitkään kysymykseen vastaamista, vaikka tiesin, ettei pakeneminen auttaisi. Se vain oli niin helppoa. Lähteä vain kaikkea pakoon. Paeta tunteitaan ja elämäänsä.

-Älä yritä vaihtaa puheenaihetta. Mikä helvetti sua vaivaa? Et sä työntele ihmisiä alas rappusia.
Mä vain tuijottelin maata, en pystynyt katsomaan Auran pettynyttä ilmettä.
-Mitä Elias on muka sulle tehny?
Mä yritin nielaista kurkkuun nousseen palan, mutta se pysyi tiukasti kiinni. Niin, mitä se oli tehnyt? Se oli yrittänyt tutustua muhun. Se oli jutellut mulle. Se oli ensimmäinen ihminen, jota näytti edes vähän kiinnostavan se, miten faija käyttäytyi. Ja miten mä kiitin sitä siitä. Satuttamalla. Satuttamalla, kuten kaikkia.