Roosanauhasytkäri

Luku 3. Neonvärisiä valoja

ELIAS

-Voi helvetti nyt, kirosin hiljaa. Mun takkini oli eksynyt jonnekin miljoonan muun takin alle. Niitä oli heitelty minne sattuu ja monta oli laitettu päällekkäin. Miksei näitä pirun naulakoita voinut olla enemmän, kun niiden vaatimaton määrä ei ilmiselvästi riittänyt? 

Näin sivusilmällä, kun musta hahmo marssi pariovista ulos. Vilkaisin automaattisesti siihen suuntaan ja melkein jätin takin metsästyksen kesken. Selasin niitä nopeasti läpi ja ehdin kirota jo kaikki maailman takit ja vaatteetkin alimpaan helvettiin, ennen kuin mun omani osui vastaan. Samalla lensi lattialle pinkki-musta-ruudullinen takki, mutta mä olin ilkeä, enkä jäänyt nostamaan sitä. Juoksin ovista sen perään.

Se käveli rahisevalla tiellä kädet syvällä taskussa ja hartiat aavistuksen kyyryssä. Oli tosi lämmin, mutta sillä oli silti päällään musta huppari, mustat pillifarkut ja mustat maiharit. Reppu – luonnollisesti musta – keikkui toisella olalla. Näin jo takaa, etteivät sen hiukset olleet päässeet tänään harjan kanssa yhteistyöhön.

-Anton venaa! mä huusin sen perään ja juoksin kiinni. Antonin ilme oli yrmeä, mutta myös hämmästynyt, kun se kääntyi ympäri. Se oli mua päätä pidempi ja selvästi harteikkaampi. Toivoin ettei keskustelu johtaisi tappeluun, koska se hakkaisi mut aika nopeasti. Enkä mä edes halunnut tapella.

-Mitä sä haluut? se kysyi ja tuijotti mua tiiviisti silmiin. Tyly ääni ja kyllästynyt katse tukivat hyvin kusipään ensivaikutelmaa, jonka olin siitä saanut. Yritin nielaista kurkkuun nousseen palan, mutta se ei ottanut lähteäkseen. Tosi vakuuttavaa.

-Vau, sä et taida kauheesti jutella ihmisille, naurahdin rikkoakseni hiljaisuuden. Ja vähän vittuillakseni, mikä ei tietenkään ollut kuin vain tyhmää. Anton hymähti pilkallisesti eikä sanonut mitään. Sen katse oli kylmä ja kova, kun se piti sen mussa. Sisu meinasi karata kurkkuun, mutta hillitsin itseni. Mun ei tarvitsisi tämän jälkeen enää puhua sille. Kaukana pysyminen kusi fysiikan tuntien takia, mutta puhumaan ei kukaan voinut pakottaa. Eikä se yksi kurssi nyt kestäisi kuin muutaman viikon.

-Oliks sulla jotain asiaaki, Anton kysyi, kun olin ollut liian kauan hiljaa. Se kohotti toista kulmaansa kysyvänä. Se piti kätensä taskuissa, mutta kroppa oli valmiustilassa. Sen näki.

-Joo oli. Kiitti että pelastit mun tyttöystävän tänään portaissa. Se olis voinu murtaa nenänsä tai jotai. 
Anton katsoi mua hetken ja kääntyi sitten ympäri.
-Eipä mitään, se mutisi ja veti hupun päähänsä. Sen alta paljastuneen paidan selkämyksen teksti "Fuck the world" sopi hyvin yksi yhteen Antonin aurinkoisen luonteen kanssa. Muljautin silmiäni ja lähdin sen perään. Se kääntyi eri suuntaan kuin mä olisin kääntynyt, mutta ei sillä väliä. Mä halusin sanoa mun asiani loppuun ja se saisi myös kuunnella.

-Mä toivon ettei se johtunu siitä, että olisit kiinnostunu Oilista, sanoin ja yritin pysyä sen pitkien harppausten perässä. Mun sanojeni myötä se kuitenkin pysähtyi kuin seinään. Olin vähällä törmätä siihen.
-Mitä sä oikeen ajat takaa? se kysyi aggressiivinen ilme kasvoillaan. Huh. Jollain oli jäänyt aika monet päikkärit nukkumatta.

-Sitä vaan, että turha yrittää mitään, sanoin itse ja pidin katseeni sen silmissä. Jos mä olisin tuijotellut kengänkärkiä, mun uskottavuuteni olisi aika pohjalukemissa. En kyllä epäillyt, ettei se olisi ollut jo.

Anton tutki hetken mun silmiäni, imaisi sitten huultaan ja nauroi. Sen kuulosti oudolta, kun sen yhdisti ulkonäköön. Sen nauru ei kuulostanut ilkeältä, vaikka sellaiseksi se varmaan oli tarkoitettu, ja se oli korkeampi kuin puheääni. Mä hämäännyin hetkeksi.

-Kuule ei pelkoo, mä en kattele nössöjä, Anton sanoi siihen äänensävyyn, että keskustelu oli ainakin sen osalta ohi. Kun mä en tehnyt mitään elettä mihinkään suuntaan, se lähti harppomaan menosuuntaansa ja heilautti repun paremmin olalle.