Roosanauhasytkäri

Luku 8. Hylje vai mursu

Hola pupuset! Hetki taas kesti uuden luvun kanssa, sori siitä! Tää julkaisutahti on näköjään vähän epätasaista, varsinkin kun koulu ja työt puskee päälle näin keväällä. Tässä olis kuitenkin teille nyt uutta lukua, toivon että tykkäätte!

Love, Pilvikettu

///

ELIAS

Anton katsoi mua kulmat koholla, kun näin sen. En ollut tunnistanut sitä kauempaa. Sillä oli kuulokkeet korvilla ja mustan hupparin huppu päässä. Mun kehossani pisteli levottomia väreitä, kun muistin viime tapaamisen. Antonin silmät ei näyttäneet nyt yhtään samoilta, mutta menin silti jotenkin puihin. Se oli ollut pelottava. Se näytti hetken siltä, kuin olisi halunnut sanoa jotakin, mutta en antanut sille siihen mahdollisuutta. Tungin kädet syvälle taskuihin ja kiristin vauhtia. Vasta muutamaa katuvaloa myöhemmin vilkaisin olkani yli, eikä Antonia näkynyt enää missään. Tiesin, että mun pitäisi puhua sen kanssa jossain vaiheessa, viimeistään pakon edessä, mutta sen aika voisi olla vaikka suunnilleen ei ikinä.

En mä yleensä vältellyt selvitettäviä asioita, mutta ikäviä ihmisiä taas sitäkin ahkerammin. En jaksanut kaikenlaista draamaa ja välien selvittelyä, varsinkaan jos se liittyi muhun. Mun entinen kaveriporukkani Tampereella oli hajonnut, kun kahden tytön välit oli tulehtuneet tosi pahasti ja porukka oli jakautunut kahtia puolustelemaan molempia.

Äiti oli jotain viikko sitten kysynyt, josko tulisin syyslomaksi Tampereelle. Olin kuitenkin vastannut, että olisin mieluummin täällä kavereiden kanssa. Se oli vastannut siihen vähän surullisella äänellä, että okei, ja mulla oli vähäsen huono omatunto siitä. Se halusi nähdä mut, mutta mä en halunnut Tampereelle. Suurimpana syynä oli se, etten halunnut nähdä Pasia. Koko loman vietto Tampereella oli varmasti ollut vain äidin idea, ei Pasi mua sinne haluaisi, kun juuri oli saanut potkaistua kuvainnollisen kengänpohjan kuvan mun takapuoleeni. Ja ihan hyvä niin. Mun tunteeni sitä kohtaan ei olleet yhtään sen lämpimämmät, kuin sen mua kohtaan.

Pasin välttelemisen lisäksi olin sanonut jääväni Sieviharjulle senkin takia, että halusin viettää aikaa Oilin kanssa. Olin suunnitellut meille jo vaikka mitä kivaa loman ajaksi, mutta sitten Oili     päätti tänään aikaisemmin ilmoittaa, että ne olivat lähdössä Rovaniemelle sen mummun luo. Olin siis kääntynyt Joonan puoleen, mutta se oli myös lähdössä johonkin sukuloimaan. Kotiin en kuitenkaan menisi, joten syysloman sisältö näytti vahvasti pitsan syönniltä ja leffamaratonilta joko yksin tai Hetan seurassa.

Rauhallinen leffan katselu ei kuitenkaan näyttänyt seuraavana päivänä mahdolliselta, sillä Nooa ja Floora olivat kutsuneet itsensä meille. Mä vähän ihmettelin, miksi ne pyörivät täällä nyt näin tiuhaan tahtiin, mutta en viitsinyt kysellä. Ne olivat kuitenkin Hetan sisaruksia. Nooan kasvoista ja sen tummista silmänalusista varovasti päättelin, että ne eivät viihtyneet kotona. En siis valittanut, Floora oli sitä paitsi ihan söpö pikkutyttö puuttuvine etuhampaineen ja ärrävikoineen.

Koska en myöskään jaksanut jäädä kotiin pyörimään jaloissa, työnsin kengät jalkaani, heitin takin päälle ja lähdin ulos nauttimaan raittiista ilmasta. Oltuani tekemässä lähtöä joskus ehkä viiden aikaan, Heta oli heittänyt jotain happivajeesta. Olin vain näyttänyt sille kieltä. Mähän kävin ulkona oikein ahkerasti.

Ulkona mun ohitseni käveli vain satunnaisia ohikulkijoita, muun muassa se mun pari kertaa näkemä tuulipukuinen nainen koiransa kanssa. Nainen moikkasi mua lyhyesti ja moikkasin hämilläni takaisin. Mulla oli vielä totuttelemista siihen, että pikkukaupungissa oikeasti moikkailtiin ihmisiä. Tampereella moikkaili tasan ne ihmiset jotka tunsi, eivätkä aina nekään. Kun mua ei lopulta huvittanut soitella kenellekään, että pääsisivätkö hengailemaan johonkin, lähdin hetken mielijohteesta kävelemään rannalle päin.