Roosanauhasytkäri

Luku 12. Toivo

Heipsan ja hyvää syyskuun loppua! Mulla vierähti taas melkein kuukausi uuden luvun julkaisemisessa ja tällä hetkellä oikoluin tätä lukua keskellä yötä, koska halusin saada sen julkaistua. Tämä luku on laskujeni mukaan vähän edellisiä lukuja pidempi, mutta en usko että se haittaa :))
En uskalla luvata seuraavan luvun julkaisemisen nopeudesta, mutta yritän saada julkaistua vähän nopeammin kuin kuukaudessa...katotaan onnistuuko.

Love, Pilvikettu

///

ANTON

-Hymyile ny vielä enemmän niin naamas repee, Miska murahti pöydän äärestä. Se näytti siltä, että nukahtaisi kohta murokulhoonsa, sen verran sen pää roikkui uneliaana käsien välissä. Varmaan oli pelannut koko yön, mikä taas ei yllättänyt. Mun vanha sysipaska pleikkarini näytti kelpaavan sille heti, kun olin vuosi sitten ollut heittämässä sitä pois. Nyt se pelasi niitä ikäloppuja pelejä aina yömyöhään, tai siis silloin kun ei ollut diilaamassa hyväuskoisille nuorille.
Mulla oli yllättävän virkeä olo, ja pakko myöntää, että mun pirteyteni johtui suureksi osaksi eilisestä. Mun asemani Saken vahtijana ei ollut onnistunut kovin hyvin, kun olin lopulta jättänyt sen takapihalle yksinään, mutta loppuilta sen sijaan oli saanut positiivisen käänteen.

Jaden kanssa sekoilu ei ollut kuulunut mun suunnitelmiini, enkä suoraan sanottuna ollut nauttinut hetkestäkään sen seurassa. Se oli alkanut piirittää mua heti bilepaikalle päästyäni, mikä oli aika tavallista, ja oli lopulta saanut raahattua mut ylös kanssaan. Kun se sitten oli alkanut lähennellä mua ja tunkea itseään syliini, en jaksanut vastustella. Jade ei kuitenkaan tuntunut yhtään oikealta. Kun Elias sitten oli keskeyttänyt meidät, se ja sen ilme oli saanut mut harkitsemaan maan alle vajoamista, ja olisin vain halunnut heittää Jaden suoraan Helvettiin Saatanan riesaksi siitä reisieni päältä. Olin kuitenkin vain ollut jämähtäneenä paikoillani.

Mun lävitseni kulki väristyksiä muistaessani Eliaksen huulet. Ne olivat tuntuneet jotenkin...oikeilta. Vitun hyviltä. Täydellisiltä, toisin kuin kenenkään muun. Ennen kuin olin suudellut sitä ensimmäisen kerran koulun pukkarissa, olin ajatellut mun kiinnostukseni olevan vain joku outo intressi varattuja poikia kohtaan. Se oli tuntunut vain kiehtovalta. Tai niin olin ainakin luullut. Sen jälkeen, kun meidän huulet olivat kohdanneet, en kuitenkaan pystynyt unohtamaan sitä. Mun oli pakko saada tuntea se uudelleen. Vielä eilisenkin jälkeen. Tai no, varsinkin sen jälkeen.

Aura käveli mun ohitseni Miskan taakse ja nosti pojan päätä otsasta ylös. Sisko katsoi mua veikeästi ja sanoi sitten Miskalle:
-Se on ihastunu, anna armoo.
-Vitut olen, tuhahdin vain ja kaadoin pannusta kahvia kuppiini. Aura irvisti mun mieltymykselleni juoda kahvi mustana ja nojasi sitten keittiötasoon. Se vain nojaili siinä mustissa boyfriend-farkuissaan – jotka saattoivat myös olla Miskan - ja punaisessa topissaan ja hymyili tietäväisenä. Ei sillä varmasti ollut tosin hajuakaan siitä, ketä ajattelin. Yritin saada typerän virneeni taltutettua. Ja lopettaa Eliaksen ajattelemisen.

-Luulin että sä vaan pyörität kaikkia etkä ihastu kehenkää, Miska mutisi ja tuntui heräävän vähäsen kahvin tuoksusta. 
-En ihastukaan, vastasin ja hörppäsin kahvia. Musta juoma lämmitti ihanasti kurkkua.
-Ai, leikiks sä sitten muuten vaan herra Aurinkoista? Aura naureskeli. Se alkoi voidella itselleen leipää virnuillen edelleen. Hitto enkö saanut enää edes hymyillä? Tosin aika harvoin mä hymyilin, joten ymmärsin, miksi siitä vedettiin sitten kunnon salaliittoteoriat jos niin tein.

-Joopa joo. Meen röökille, sanoin, otin kahvikupin mukaani ja painelin eteiseen. Työnsin jalkani mustiin rikkinäisiin crocseihin. Naulakosta löytyi vielä ikäloppu nahkatakki, jonka heitin päälleni.

Nojailin pihalla terassin kaiteeseen samalla sytytellen tupakkaa. Terassi tosin oli liian ylellinen nimi kapealle pätkälle, joka oven oikealla puolella nökötti ja josta laskeutui kaksi porrasta maahan. Sanoisin ennemminkin pieni katettu välikkö. Sopiva jatke muuten kohta ränsistyneessä pisteessä olevalle pienelle rivitalokämpälle. Sellainen oli jokaisen kämpän oven vieressä, ja ne kaikki olivat ulkoa päin melkein yhtä paskaisessa kunnossa kuin meidänkin.