Dont Give Up On Me || Blind Channel X Y/n <3

14.

Nikon pov:

Niko: Miten voi vittu mennä kaikki näin perseelleen.. Mä tiesin et se tulee olee vaikeeta ku se lähtee maailmalle, mutta uskoin et se ois voinu toimia..
Joel: niin se oliskin.. Mut sä menit mokaamaan, ja y/n kerto rehellisesti kaiken, sä yritit valehdella.
Olli: siitä näki kyllä että se rakasti sua..
Aleksi: sinuna olisin juoksemassa perään vielä..

Silmäni suurenivat, Aleksi oli fiksu. Laitoin kengät jalkaan ja takin päälle. Jätin puhelimen studiolle ja lähdin etsimään y/niä, juosten.

Y/n:

Lähdin tavarat mukanani kävelemään vanhemmille. He asuivat aika lähellä, mutta oli sinne jonkin verran matkaa. Yhtäkkiä kuulen, kun joku huutaa nimeäni. Ajattelen sen olevan vain jokin "fani". Mutta sitten tunnen, kun joku vetää kädestäni. Käännyn katsomaan, se on Niko. Hiestä märkä ja aivan punainen. Eikai hän oikeasti juossut perääni. Kyyneleet valuvat jälleen poskilleni.
Niko yrittää pyyhkiä niitä, siinä onnistumatta.

Niko: mä en halua lopettaa meiän juttua tähän..
Y/n: mutta ei siinä oo enää mitään järkeä! Ymmärrätkö sä Niko? Tästä. Ei. Tule. Enää. Mitään.
Niko: ai miten niin? Mä rakastan sua, sä rakastat mua. Miksei se vois toimia?
Y/n: mä asun Ranskassa, mun elämä on nyt siellä. Sitä ei ikinä tiiä millon mä oon seuraavan kerran tulossa takas suomeen.. Sun elämä on taas täällä..
Niko: mut..
Y/n: mä meen nyt mun vanhemmille. Voidaan huomenna nähä.. Vikan kerran, ennenku lähen ja sit meiän juttu.. On.. Ohi..

Niko vain nyökkää kyyneleet silmissä. En vain pysty luottaa itseeni, tai häneen. Jatkan matkaani kotiin, itken silmäni lähes kuiviksi, tai siltä se tuntui. Kun pääsen kotiin, äiti ja isä juoksevat halaamaan minua. Tietenkin siksi, että emme ole nähneet pitkään aikaan, mutta myös siksi, että olen juuri nyt itkemässä silmiä päästäni. Selitän heille koko jutun, äiti ymmärtää täysin, ja isä haluaisi nähdä Nikon ja puhua kuulemma järkeä päähän.

Olen väsynyt päivästä, joten päätän mennä yläkertaan vanhaan huoneeseeni nukkumaan. En saa unta millään, mietin vain Nikoa, poikia, jasonia.. Jos olisin jättänyt työn ottamatta, voisimme olla Nikon kanssa onnellisesti yhdessä.. Mutta joskus ei ole vaihtoehtona kuin huonoja tai vain hyviä päätöksiä.
Olen nukahtanut puhelin käteen sängylleni. Näytöllä loistaa kuva Nikosta ja minusta, mutta sekin pimenee hetken päästä, niinkuin suhteemme..

Herään aamulla Nikon viestiin. Siinä lukee "voidaan heittää sut kentälle tänään, lopullisiks hyväsyteiks..".
Vastaan myöntävästi ja menen alakertaan, sillä äiti on tehnyt aamupalaa meille. Istun pöytään ja otan leipää.

Äiti: Sä nukahdit Nikon kuva kädessä..
Y/n: yllättääkö se?
Äiti: Sä oikeesti rakastit sitä..
Y/n: niin.. Mut nyt pitää vaan mennä eteenpäin..

Syönnin jälkeen nikolta tulee viesti, hän kysyy osoitetta josta hakea, kerron osoitteen ja pian he ovat autolla pihassa. En halua isän tai äidin tulevan puhumaan pojille, joten he katsovat terassilta kun olen lähdössä. Halaan molempia.

Äiti: tuu sitte jouluks takasi!
Isä: No anna ny tytön pelata, tai valmentaa..
Y/n: tottakai tuun!

Hymyni on varmaan korvissa asti kun astelen autoon. Istun Ollin viereen ja tämä supisee minulle jotakin.

Tommi: tais vanhempien seura piristää..?
Y/n: No joo..

Tommi osaa laittaa autosta taas soimaan Dont give up on me. Tämä ei ollut enää niin mukava kuulla, mutta pidin siitä silti. Pian olimme lentokentällä. Kaikki tulevat autosta ulos.

Y/n: Noniin.. Se on menoa nyt..
Joel: kai me vielä joskus nähään?
Y/n: tuun jouluna seuraavan kerran takas, ehkä sitten!
Niko: pidä hauskaa! Y/n!

Kaikilla valuvat kyyneleet poskilla. Minullakin pari, mutta enään ei ole niin surullista lähteä. Lähden yksin kävelemään lentokentän sisälle, kun pojat katsovat perääni. Näen nopeasti taakse vilkaistessani, että Nikolla on kädet naamalla ja pojat ovat halaamassa tätä. Tuo tuntuu pahalta nähdä, mutta takaisin ei ole enää paluuta.

Pian olen taas Ranskassa. Ja voin olla täällä nyt ilman, että tarvii muistaa soitella Suomeen. Samalla helpottunut mutta surullinen olo valtaa kehoni. Minua alkaa ahdistaa, olen yksin kämpässäni. Käteni alkavat täristä ja hikoilla, samoin jalat. Istun sohvalle. Haluaisin soittaa Nikolle, se helpottaisi. Mutta en uskalla, se olisi jopa noloa juuri eron jälkeen..
Päätän kuitenkin soittaa, tämä vastaa parin yrityksen jälkeen. Kuvaan puhelussa vain kattoa, sillä en pysty pitää puhelinta kädessä.

Niko: No?....
Y/n: Niko auta...
Niko: mitä? Missä?
Y/n: en saa happea..
Niko: ei helvetti!
Olli:mitä siellä tapahtuu?
Niko: y/nillä on paniikki kohtaus! Ooksää yksin?!
Y/n: joo..

Sitten ovikello soi..