Lapsissa on vielä jäljellä
sellasta elämäniloa
jota ei enää nää.
Joka joskus katoaa
kun maailman tajuaa.
Mä katson kun ne leikkii
pelaa pelejään
nauraa
ja hetken uskon siihen
että täällä on jäljellä vielä jotain
hyvää.
Kerään kukkakimpun
syyskuu tuntuu tänään kesältä.
Laulan vasten tuulta ja
ylitän tien.
Jätän kukkakimpun bussipysäkille
jos joku sen koskaan siitä löytää.
Ja joskus mä uskon siihen
että täällä on jäljellä vielä jotain
hyvää
mutta en usein.
Mutta aamusumu koko kylän yllä
kaikilla teillä ja kaikilla pelloilla.
Mutta lehmät laitumillaan
perhoset ja se kissa siellä heinikossa.
Mutta oma aika, jota kaipaa ja jonka saa
mutta myös keskustelut ennestään tuntemattomien kanssa.
Mutta unelmat ja niihin uskominen
toive jostain paremmasta.
Mutta hyvät asiat, joka päivä ja joka viikko
tekee niitä hetkiä, joina
uskon siihen,
että täällä on jäljellä vielä jotain
hyvää.
Mitä pienempiä lapset on
sitä enemmän ne uskoo hyvään.
Ja mä nään niissä sen
minkä mä itse ehkä jo kadotin
vaikka mä oon itsekin vielä
lapsi.
Sen ilon joka oli vielä aitoa.
Sen elämän jossa ei ollut huolia.
Silti joskus edelleen voin
ottaa aikaa
juosta vapaana
laulaa tuskan pois.
Nähdä kaunista tässä maailmassa
jota ei enää nähdä kauniina.
Joskus mä haluan
uskoa elämään.
YOU ARE READING
olipa kerran, eikä enää ollutkaan.
Poetryʜᴀ̈ᴠɪᴀ̈ɴ ᴍᴜɴ ᴀᴊᴀᴛᴜᴋsɪɪɴ ᴊᴀ ᴍᴜɴ ᴀᴊᴀᴛᴜᴋsɪʟʟᴇ. Tunteen alla iltaisin ja öisin kirjoitettuja sotkuja pään mutkista, elämän palasista, ihmisistä, muttei ihmisistä ollenkaan todellakaan. Takerrutaan ja irrotaan, odotetaan muttei koskaan saada kaikkea tai...
