Mä en koskaan
suutu.
Ehkä se on vähän
huono juttu.
Mä vähän pelkään sitä,
koska viha on
pelottavaa ja mä en
halua kenenkään muun pelkäävän
niinkuin mä olen
pelännyt.
Niin sen takia mä
säikähdän
kun mun sisällä alkaa
kiehua.
Ärtymys ensimmäistä kertaa
ikuisuuksiin
nostaa päätään
oliko täällä mulle paikka?
Lopetan heti ja
pakenen.
Ei ollut.
Sulle ei ole paikkaa.
Mä en
suutu.
Mä pelkään
vihaa.
Mä en haluaisi pelätä
sehän on
tunne tunteiden joukossa.
Mä haluaisin voida
joskus tuntea sitä
mutten mä
saa.
Työnnän sen aina alas
ennen kuin
se edes nousee.
Ja menen
nukkumaan
ennen kuin mun pää ehtii
syyttää mua
liikaa
ennen kuin se ehtii
räjähtää.
En puhu enää
etten koskaan vain
huutaisi.
Koska huutaminen on
aina
liikaa.
Kai mun pitäisi saada olla
vihainen
ärtynyt.
Mutta mä tuskin enää muistan
miltä se tuntuu
koska aina mä olen sen
kiertänyt kaukaa.
Kun mä en vaan halua olla
ongelma.
Ja kaikki on ok
kunhan kukaan ei
huuda.
YOU ARE READING
olipa kerran, eikä enää ollutkaan.
Poetryʜᴀ̈ᴠɪᴀ̈ɴ ᴍᴜɴ ᴀᴊᴀᴛᴜᴋsɪɪɴ ᴊᴀ ᴍᴜɴ ᴀᴊᴀᴛᴜᴋsɪʟʟᴇ. Tunteen alla iltaisin ja öisin kirjoitettuja sotkuja pään mutkista, elämän palasista, ihmisistä, muttei ihmisistä ollenkaan todellakaan. Takerrutaan ja irrotaan, odotetaan muttei koskaan saada kaikkea tai...
