Joskus mun unelmat
on pieniä kiviä.
Ne on ensin hienoja ja
kiiltäviä ja
otan ne mukaan
mutta kohta ne paiskoo mut
mustelmille.
Jos kaikki muut onkin
saavuttamassa sen
mutta mä en.
Joskus mä en usko itseeni
ollenkaan
ja sitten mä vaan
vähän itken
ja ajattelen, että
joo joo, lopeta!
Sä oot ihan tarpeeks hyvä.
Mutta koskaan mä en ole.
Enkä mä koskaan lopeta.
Mä rakastan sitä
kun ihmiset saavuttaa niiden
unelmat.
Ne saa ne kiinni
ne ikuisesti pakoon lentävät linnut
ne kesyttää ne ja
hoivaa niitä.
Rakastaa niitä.
Pitää niitä omanaan.
Ja hups
siinä niillä on unelmat.
Niiden käsissä.
Mutta mä en saa niitä.
Mä en halua kasvaa aikuiseksi
voidakseni saada mun
unelmalinnun kiinni.
Oikeastaan mä en saisi
kaapata lintuja.
Jos se olisikin
pilvi.
Tai paperilennokki.
Tai joku.
Mä haluan olla
nuori.
Mä en malta odottaa olla
se mitä mä haluan.
Mutta nuoret
on liian nuoria
ja liian tyhmiä
ja liian ei-ne-tajua-mitään.
Ja mun unelmat lentää
ihan hemmetin kaukana
ja joku puhaltaa niitä
vielä kauemmas.
YOU ARE READING
olipa kerran, eikä enää ollutkaan.
Poetryʜᴀ̈ᴠɪᴀ̈ɴ ᴍᴜɴ ᴀᴊᴀᴛᴜᴋsɪɪɴ ᴊᴀ ᴍᴜɴ ᴀᴊᴀᴛᴜᴋsɪʟʟᴇ. Tunteen alla iltaisin ja öisin kirjoitettuja sotkuja pään mutkista, elämän palasista, ihmisistä, muttei ihmisistä ollenkaan todellakaan. Takerrutaan ja irrotaan, odotetaan muttei koskaan saada kaikkea tai...
