olipa kerran, eikä enää ollutkaan.

ei saa kutittaa

Uudet alut
kutittaa.
Ne saa mut nauramaan
kokemaan hetken iloa
siitä että mä
voisin ottaa niistä kiinni.
Että mitä jos mä
tarttuisin niihin
ja muuttaisin kaiken
ja kaikki voisikin olla hyvin.

Mutta tulee tunne
joka nousee jostain sydämen takaa
sanoo
et sä voi.
Niin en mä sitten voi.
Hetkessä kutittamisesta tulee
tuskaa
mä haluan itkeä ja potkia sen
niin kauas musta kuin
suinkin pystyn.

Mä olen kiinni
tässä hetkessä
tässä turvallisessa hetkessä,
jona mun jo tarvitsee huolehtia.
Jos mä olisin kiinni
siinä uudessa hetkessä
siinä turvattomassa hetkessä
mun pitäisi varmaan huolehtia
liian paljon.

Mutta kun tuttu on
helppotylsäyksinkertainen
ja uusi on
pelottavaliikaaapua.
En voi saada
molempia
kumpaakaan.

Mitä jos se olisikin
tuskallista?
Tai jos se olisikin
hyvää?
Mutta se onkin
nyt liian paljon ajattelua
ja lopulta hetken
paniikkipäätöksiä
ja katumusta
ja paluuta normaaliin
koska en vain kestä
muuta kuin
normaalia.

Mä vihaan sitä.
Uudet voisi lopettaa
kutittamasta,
mutta
vanhat voisi lopettaa
turruttamasta.
Haluaisin voida elää
ilman tätä pääsydänkriisiä.