It is What it is - Blind Channel Story

Luku 14.

| Joel |
Makaan hyttimme sängyllä ja siristelen silmiäni. Päähäni sattuu aivan järkyttävästi, ihan kuin joku olisi vasaralla lyönyt. Ei olisi taaskaan pitänyt juoda niin paljoa, ei mitään muistikuvia viime illasta. Muistan vain keikan ja siihen se sitten loppuukin. Tiedän vain sen, että tulimme onneksi tänne jatkamaan.

Huomaan Aleksin vieressäni tuhisemassa. Hän näyttää niin söpöltä nukkuessaan. Tuon hiukset ovat ihan hänen silmillään. Siirrän niitä hieman katsoakseni tuon kauniita kasvoja. Vedän peiton päältäni ja nousen ylös sängystä. Peittelen Aleksin paremmin ja annan hänelle pusun otsalle. Menen matkalaukkuni luokse, josta kaivan särkylääkepurkin ja adhd-lääkkeeni. Laitan suuhuni lääkkeet ja juon pullosta vettä päälle. Vesi on ikävästi huoneenlämpöistä, mutta eiköhän se yhdet lääkkeet alas saa. Kello näyttäisi olevan vasta kahdeksan. Aleksi tuskin ihan hetkeen herää. Siispä minulla on hyvä aika käydä suihkussa.

Menen suihkun jälkeen takaisin matkalaukkuni luokse. Otan sieltä puhtaat vaatteet. Laittaessani vetoketjua kiinni, tunnen kädet minun olkapäilläni. Säikähdän. Käännyn katsomaan ja huomaan Aleksin heränneen. Tuo vain naurahtaa minulle "Pelästyiks?" "Vähemmästäki." Ojennan Aleksille myös särkylääkkeen ja hän kiittää minua. Vaihdan sillä aikaa vaatteeni, kun Aleksi menee suihkuun.

Olemme valmiita lähtemään laivan aamupalalle. Niko kysyi juuri minua ja Aleksia jätkien mukaan ja totta kai vastasin myöntävästi. Aleksikin pääsee vihdoin suihkusta ja hän pukee päälleen mustan hupparin ja harmaat collarit. Hänen hiuksensa ovat märät suihkun jäljiltä ja niistä valuu hieman vettä. "Mennää jätkien kaa aamupalalle." Aleksi nyökkää minulle ja laittaa sitten kenkänsä jalkaan. Nappaan hytin yöpöydältä sormukseni ja laitan ne sormiini. Ilman niitä ei voi mihinkään lähteä. Laitan vielä hieman märät hiukseni sotkuisalle nutturalle. Se ei ole mikään maailman siistein, mutta ei sen tarvitsekaan olla. Minulle riittää se, että hiukset eivät tule silmilleni.

Menen hytin pieneen eteiseen ja laitan myös kenkäni jalkaan. Aleksi-parka on jo odotellut minua oven edessä tovin. Kunnes olemme molemmat edustavassa kunnossa, valmiita menemään ihmisten ilmoille, lähdemme hytistä kohti aamupalaa. Se on juuri kivasti toisella puolella laivaa, joten pitää hetki kävellä.

Saamme kattavan aamupalan vihdoista viimein syötyä. Tarjolla oli niin paljon kaikkea, että lautaseni täyttyi hetkessä monesta eri ruokalajista. Pakkohan oli kaikkea hieman maistaa. Ihmiset halusivat jostakin ihmeen syystä heitellä Joonasta patongilla. Niitä lenteli vähän joka puolelta ja yksi osui jopa häntä päähän. Hauskaahan se vain oli meidän muiden näkökulmista, Joonas ei vaan näyttänyt hirveän iloiselta.

Hetken kuluttua tulee kuulutus, että olemme saapuneet Tallinnaan. Mietimme pitkään, että viitsisimmekö ollenkaan nousta maihin, mutta lopulta tulimme siihen lopputulokseen, että onhan se nyt pakko kun täällä kerran ollaan. Olemme olleet kyllä aika monta kertaa Tallinnassa tänä vuonna, edes yhden käteni sormet eivät riitä laskemaan niitä kertoja. Ilmastonmuutos kiittää ja kumartaa.

Kiertelemme Tallinnassa kauppoja. Täällä ei ole hirveästi mitään kiinnostavaa, koska olemme käyneet kaiken jo niin moneen kertaan läpi. Ainut uusi asia on halloween-koristeet, joita on melkein joka kujalla, paitsi ei tietenkään niillä syrjäisillä. Ihastelemme niitä ja Kiril napsii meistä tiuhaan tahtiin kuvia. Niistä joku voisi instagraminkin puolelle tulla jossain kohtaa, sitten kun Kiril on saanut kuvat käsiteltyä. Käymme Tallinnassa jossain kahvilassakin, jossa olemme olleet kerran aikaisemmin, viimeksi noin vuosi sitten. Sekään ei ole yhtään muuttunut. Kaikki näyttää ihan samalta kuin viime näkemältä.

Tarjoilija puhui meille viron kieltä ja jostakin syystä Aleksi vastasi hänelle ruotsiksi. Tarjoilija vain naurahti hänelle ja lähti pois. Pian tilalle tuli uusi tarjoilija, joka sitten alkoi puhua ruotsia heidän oletettuaan sen olevan meidän virallinen kieli. Aleksi sai sitten puhua upealla ruotsillaan, koska siihen soppaan meidät keitti. Se sujui oikeastaan yllättävän hyvin, tarjoilija taisi olla vielä huonopi siinä kielessä kun kukaan meistä. Ainakin saimme lopulta oikeat tilauksemme, joten loppu hyvin, kaikki hyvin.

Kello alkaa näyttämään jo aika paljon. Olisi meidän aika palata takaisin laivalle, jotta pääsisimme joskus takaisin Helsinkiinkin. Tänne Tallinnaan me ei todellakaan jäädä. Saavumme 15min päästä taksilla takaisin satamaan. Kiitämme ja maksamme. Taksi kaartaa pois ja sitten siihen jää vain me. "Siis missä helvetissä se laiva on?", Olli naurahtaa hieman väsyneenä. Puhelimeni alkaa soimaan kovaäänisesti ja nappaan sen nopeasti taskusta käteeni. Santeri soittaa. "Siis missä helvetissä te jätkät ootte, laiva lähtee ihan just?!" "Öö me ollaan hukattu se laiva..", naurahdan hieman kiusaantuneena. Muut vain katsovat vierestä ja huomaan heidän yrittäen pitää nauruaan. "Voi helvetti. Ootte väärässä paikassa. Tulkaa tänne nelosen kohtaalle." Katselen ympärilleni ja huomaan satamassa olevan numeron yksi. "Me ollaan ykkösessä.. Joo tullaan nopeesti." Lopetan puhelun ja sujautan puhelimeni takaisin taskuuni."

Kerkeämme juuri ja juuri takaisin laivaan. Olimme viimeiset matkustajat, jotka tulivat kyytiin. Taisi olla huono idea lähteä tuonne hortoilemaan, olisi vaan pitänyt pysyä laivassa. No mutta ehdeimme, se on tärkeintä. Loppumatka menee varmaan nukkuen ja kuunnellen Santerin valistusta.