It is What it is - Blind Channel Story

Luku 19.

| Joonas |
Herään omasta sängystäni. En muista tulleeni missään vaiheessa tänne, mutta se ei nyt ole oleellisinta. Ehkä nukahdin sohvalle ja Tommi kantoi minut tänne. Ei ole muita vaihtoehtoja. Mieleeni muistuu Nikon sanat, kuinka olin hänelle vain typerä kännimoka. Silmäni kostuvat ja annan vain kyyneleiden pudota tyynylleni. Miksi minun piti edes mennä kertomaan tunteistani? Olihan se ihan ilmiselvää, ettei Niko ole minusta kiinnostunut sillä tavalla. Hän on hetero ja onnellinen Minnan kanssa. Niin Minnan kanssa, jota hän juuri petti kanssani. Lupasin olla puhumatta kenellekään asiasta, mutta en vain pystynyt pitämään tuskaa sisälläni. Tuskin se mitään haittaa, että Tommi nyt tietää. Häneen voi aina luottaa.

Pyyhin kyyneleet peittooni ja nousen hitaasti ylös sängystä, vaikka haluaisin vain nukkua koko päivän. Meillä on kuitenkin treenit tänään, joista en vain voi jäädä pois. Tunteillani ei ole nyt mitään väliä. Nikon näkeminen sattuu, mutta enköhän kestä. Pitää vain vältellä katsekontaktia ja kahdenkeskistä aikaa hänen kanssaan. Tiedän, että minuun kuitenkin sattuu, mutta pakko yrittää esittää normaalia, ettei muut tajua tilannettani. Se olisi erittäin kiusallista, jos koko bändi tietäisi Nikon tehneen minulle oharit.

Kävelen keittiöön samalla hieroen loputkin unihiekat pois silmistäni. Avaan jääkaappini oven ja nappaan sieltä leipäpussin. Katson sitä hetken aikaa ja laitan sen sitten takaisin ylähyllylle. Ei huvita nyt syödä mitään, ilmeisesti ruokahalunikin meni samalla sydämeni särkyessä. Menen vaatekaappini luokse ja nappaan sieltä hupparin ja collarit. Puen ne päälleni ja vedän hupun päähäni. Otan puhelimeni pöydältä ja katsahdan kelloa. Voi helvetti, olen jo puolituntia myöhässä. Sujautan puhelimen taskuuni ja nappaan vierestä avaimet. Kävelen eteiseen ja katsahdan samalla peiliin. Kasvoni ovat aivan punaiset ja silmät turvonneet itkemisestä, näytän aivan kuolleista nousseelta. Ulkonäköni on tällä hetkellä pienin huoleni, joten en jaksa tehdä asialle yhtikäs mitään. Edes näkyvät fritsut kaulassani ei minua hetkauta. Vedän kengät jalkaani ja nappaan takin naulakosta. Lähden kävelemään nopeasti kohti studiota, jotten myöhästyisi enää yhtään enempää.

Saavun treeniksemme ovelle. Käteni tärisevät kylmyydestä. Nappaan avaimet taskustani ja yritän saada osumaan avaimenreikään. Siinä kestää tovi, kunnes saan oven auki. Kävelen peremmälle ja potkin kengät jaloistani. Heitän takin lattialle, sillä en edes laittanu sitä missään vaiheessa matkaa päälleni. Olisi ehkä kannattanut, sillä olen aivan jäässä. Kävelen peremmälle treenistä, jolloin kohtaan pari huolestunutta ilmettä. "Missä vitussa sä oot ollu?! Et sä yleensä tuntia myöhästy treeneistä", Olli huudahtaa. Loputkin jätkät sammuttavat puhelimensa ja siirtävät katseensa minuun. Kohautan vain olkapäitäni ja vilkaisen kohti Nikoa, joka katsoo minua mietteliäänä. Pala nousee kurkkuuni. Miksi minun ikinä pitikin rakastua tuohon solistiin?
"Katos katos, Joonaski on vihdoista viimein päässy panee", Joel naurahtaa ja tulee lähemmäksi minua. Hän on juuri katsomassa tarkemmin kaulaani, kunnes jostakin ihmeen syystä läpsäisen häntä poskelle. Pelästyn itsekin hieman reaktiotani. "Joonas mitä vittua?!" Pyöräytän silmiäni ja kävelen keittiöön kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.

Nappaan vesilasin kaapista ja täytän sen vedellä. Ei minulle tietenkään tullut aamulla mieleen juoda, joten kurkkuni tuntuu kuivalta. Juon sen hetkessä tyhjäksi ja lasken lasin lavuaariin. Käännyn ja säikähdän Ollia takanani. Milloin hän siihen on ilmestynyt? En yhtään huomannut. "Joonas onks sul kaikki hyvin?", hän kysyy tavallisella, rauhallisella äänellään. "Totta kai on, miks ei ois?", tuhahdan ja olen kävelemässä hänen ohitseen takaisin muiden luokse. Olli nappaa kädestäni kiinni, jolloin kasvomme kohtaavat. "Mä oon tuntenu sut ihan pienestä pitäen, tiiän millon valehtelet", hän katsoo minua vakavissaan. Voi helvetti, enhän minä nyt tässä voi alkaa avautumaan. Sitä paitsi asiani eivät muille kuulu. Ihan kuin heitä oikeasti kiinnostaisi elämäni.

En saa ollenkaan sanaa suustani. En edes tiedä mitä tässä kohtaa pitäisi enää sanoa. Olli tulee lähemmäksi ja kaappaa minut haliin. Painan pääni hänen olkapäätään vasten ja purskahdan itkuun. Hän silittää hennosti selkääni, joka saa minut hieman rauhoittumaan. Ehkä minä vain ylireagoin. "Onks Porkol kaikki ok?", kuulen takaani Aleksin äänen. Irtaannun halauksesta ja siirrän katseeni häntä kohti. Nyökkään pienesti ja otan askeleen taaksepäin. Pyyhin kyyneleet poskiltani. "Kuka ne fritsut teki?"
"Vittu mä en jaksa puhua nyt, jättäkää mut rauhaa!", huudan vähän liiankin lujaa. Tiedän, että he vain yrittävät auttaa minua, mutta en kaipaa keneltäkään sääliä. He eivät ymmärrä minua.

Kävelen takaisin oleskelutilaan, jolloin minun ja Nikon katseet kohtaavat. Hänen läsnäolonsa saa minut vain entistä enemmän rikki.
"Joonas mennää puhumaan", hän sanoo yhtäkkiä ja kävelee luokseni. Pudistan päätäni.
"Mulla ei oo enää mitää sanottavaa sulle", vastaan tylysti. Käännän pääni pois päin, mutta hän ottaa leuastani kiinni ja vetää kasvoni kohti omiaan. Silmäni kostuvat uudelleen.

Niko ottaa kädestäni kiinni ja vetää minut vessaan. Hän laittaa oven lukkoon ja menee itse oven eteen, että minun olisi lähes mahdotonta lähteä täältä. "Anteeks et särjin sut.. jos oisin tienny millaset seuraukset sil on ni en ois koskaa tullu sun kaa niin läheiseks mitä me oltiin..", hän katsoo minua pahoittelevasti. "Ensin sä rikoit mut ja nyt sä yrität koota mut takasin kasaan. Tiiäks yhtää miltä must tuntuu?", tuhahdan. Nikon katse valahtaa maahan. Hän taitaa oikeasti katua.
"Sul ei varmaa ollu mitää muuta", sanon ja yritän avata vessan ovea. Niko ottaa käsistäni kiinni työntää minua taaksepäin kiinni seinään. Katson tuota hämmästyneenä. Nikon katse tipahtaa silmiltäni huulille. Hän tulee lähemmäksi minua ja painaa huulensa omilleni.

Sanoja: 817