NAINEN

se kissa joka vei minun kieleni

Nostin hiukan liian painavan kangaskassin hihnan olalleni ja kysyin:

“Missä meillä on liikkaa?”

Amalia nosti katseensa kännykästään, kun kävelimme ulos luokasta.

“Urheilukentällä.”

Kävelimme koko matkan sinne jutellen koearvosanoista ja viikonloppusuunnitelmista. Hän oli jättämässä minut yksin huoneeseeni mätänemään voidakseen itse mädäntyä poikaystävänsä huoneessa. Pyörittelin silmiäni ja vakuutin kyllä löytäväni itselleni tekemistä viikonlopuksi, vaikka se mitä todennäköisimmin olikin valhe.

“Mä en siis voi sietää koululiikuntaa”, Amalia valitti päästyämme pukuhuoneeseen.

Sidoin kengännauhojani ja ymmärsin hänen valituksensa täysin. Tässä pukuhuoneessa oli vain tyttöjä. Oletettuja. Niin oli turvallisinta. Minä vihasin sitä sydämeni pohjasta, niin sitä olettamusta kuin myös sitä, että se oli minulle turvallisinta.

Me menimme liikuntatunnille ähkimään ja puhkimaan ja huomaamaan, miten huonokuntoisimpia oppilaita katsottiin kieroon, mutta vihdoin viimein me pääsimme sieltä pois. Olimme lähteneet kävelemään kotiin ja Amalia oli eronnut minusta mennäkseen suoraan poikaystävälleen. Minä olin jäänyt yksin.

Minua ei haitannut olla yksin. Oli joskus vain ihanaa kävellä yksin kotiin, kuunnella musiikkia tai ihan vain laitakaupungin ääniä ja ajatella.

Pimeästä minä en pitänyt, mutta onneksi nyt ei ollut pimeä, vaan oli aikainen syyskuu ja kello oli vähän yli kolme iltapäivällä. Minulla ei pitänyt olla mitään hätää.

Niin, ei pitänyt. Miksi minusta sitten tuntui siltä, että minulla nimenomaan oli?

Se auto hidasti vauhtiaan minun vierelläni. Tein askelluksestani nopeamman ja jätin katsomatta autoon päin, muttei se jättänyt minua rauhaan.

Mies rullasi ikkunan auki.

"Hei! Tyttö!"

Tuntematon tytötteli minua. Sana tyttö hänen suustaan oli yhtä kuin heikompi kuin minä, pienempi kuin minä. En vieläkään katsonut autoon päin, kaivoin vain puhelimen taskustani ja esitin viestitteleväni jollekulle.

"Haloo? Mä tervehdin sua!"

Auto ei halunnut jättää minua rauhaan. Minä vilkaisin sitä nopeasti, se oli tumma ja vanhan näköinen. En viekäkään suostunut katsomaan kuskia, jatkoin puhelimeni selaamista. Avasin keskustelun Amalian kanssa.

"Veikö kissa kielen?"

En vastannut mitään. Kävelin eteenpäin kotini suuntaan.

minä:
joku hemmetin äijä seuraa mua sen autolla

Mutta Amalia ei tullut paikalle. Ehkä hän oli juuri päässyt poikaystävänsä luokse ja nyt häneen ei saisi yhteyttä moneen tuntiin.

"Helvetin huora mä puhun sulle!"

Minussa kuohahti. Pysähdyin. Hän oli aikuinen mies, yllättävän nuori, ja hänen sänkensä näytti epäsiistiltä. Katsoin häntä suu ommeltuna umpeen.

Ehkä joku kissa tosiaan oli vienyt kieleni. En saanut suustani ulos yhtään mitään. Sydämeni pamppaili. Kumpa hän jättäisi minut rauhaan.

"Mihin sä oot matkalla? Mä voin heittää."

Vedin urheilutoppini olkaimia ylemmäs olillani ja suljin hupparini vetoketjun.

"Ei kiitos", sain vihdoin suustani ja käännyin kannoillani täysin päinvastaiseen suuntaan, poispäin kotini suunnasta.