NAINEN

kirje teille, jotka ette usko tarinoitamme

Jos kysyt meistä keneltä tahansa, meillä kaikilla on vastaus. Meillä kaikilla on tarina, joko meidän omamme tai jonkun muun.

Kosketuksia, lähentelyä, huutelua, suutelua, huijaamista, johdattelua, huumaamista, pakottamista.

Sitten häpeä, pelko, syyllisyys, kyyneleet, tyhjyys, mun syy, mun syy, ei mua uskota, ei mua uskota.

Me emme ehkä voi paeta, me emme ehkä voi puhua. Sitten meidän väitetään olleen olleen vapaita lähtemään ja meidän suihimme laitetaan sanoja.

Teidän maailmassanne meidän kehomme ovat teidän. Meidän kehomme ovat teidän hyväänne varten, saatte katsoa ja koskea ja omistaa. Meidän kehomme ovat teidän himonne.

Te teette, vaikka me sanoisimme ei. Te, tuntemattomat, poikaystävät, puolisot, bussikuskit, asiakaspalvelijat, opettajat, isät, sedät, enot, sukulaiset, nekin ihmiset, joihin luotamme.

Te teette, kunnes joku muu teistä sanoo vastaan. Miehet uskovat miehiä, mutta naisen ei ei riitä.

Meillä kaikilla on tarina. Yksi, ehkä kaksi, kolme tai neljäkin tai enemmän. Oli se sitten minä itse, tai ystävä, äiti, sisarus, tuntematon, kuka vaan. Kaikilla meistä on tarina. Kuulitko?

Tiesitkö, ettei uskominen ole rikos? Meidän tarinamme ovat totta. Ne eivät ole satuja, eivät fantasiaa, eivät runokokoelmia. Ne ovat tapahtuneet oikeasti oikeassa maailmassa oikeille ihmisille. Meille, naisille, tytöille, naiseksi sanotuille, miehillekin. Monesti riittää vain biologisesti naisellinen kehot, joskus ei tarvita sitäkään.

Minä en jaksa enää pelätä aina ja joka paikassa. En jaksa enää pelätä kaikkia ja jokaikistä vastaantulijaa. En jaksa enää kirjoittaa näitä helvetin tarinoita tästä helvetin aiheesta.

Te voisitte muuttaa tapojanne, te voisitte tehdä sen heti, tässä ja nyt. Mutta haluatteko te? Minä en ymmärrä teitä.