NAINEN

kukat minun ihollani

Ihollani kasvoi kukkia, kauniita ja värikkäitä ja aivan käsittämättömän upeita. Ne antoivat itsensä liikkua ja levittyä, ne saivat elää siellä, missä niiden elinalue oli. Sellaisten rauhoitettujen kukkien täytyi antaa kasvaa, niitä täytyi hoivata ja rakastaa.

Minulle huudettiin, että olin vain harhainen. Minulle huudettiin, että hemmetti kitke ne rikkaruohot! Nuo ovat haittalajeja! Hävitä ne heti!

Minulle tuli paha mieli, mutta jatkoin edelleen omien kauniiden kukkieni rakastamista samoin kuin aina ennenkin. Annoin niiden elää, sillä näin ne edelleen kauniina ja merkittävinä, minun omina yksilöllisinä rakkauskimppuinani. Mielestäni ne olivat juuri se, mikä teki minusta kauniin. Kukat minun ihollani tekivät minusta kauniin.

°

"Okei. Kiss, marry, kill, E, T ja J."

Kaikki hihittävät, paitsi Elina, jolle kysymys on annettu.

"En mä voi vastata! Ne on kaikki ihan hirveitä!"

"Sun on pakko!"

"Ei ne nyt kaikki voi niin pahoja olla."

Sitten minä avaan suuni:

"Kyl mä voisin vastata tohon."

Kaikki katsovat minuun päin. Hihitys lakkaa.

"Alma? Öhm, joo, no, vastaa vaan."

Se saa minut epävarmaksi, mutten enää voi jäädä hiljaiseksi.

"Mä tappaisin J:n, menisin E:n kans naimisiin ja pussaisin T:tä."

Kaikki nyökyttelevät päitään.

"Tykkäätsä E:stä?"

Katson lattiaan, enkä voi estää hymyä nousemasta kasvoilleni.

"Joo", minä sanon.

Muut vilkuilevat toisiaan.

"Se on kyl aika söpö. En tiiä tykkäiskö se susta takasin."

Hymyni tippuu. Äsken ne kaikki on ihan hirveitä, ja nyt minä tykkään yhdestä ja tämä onkin aika söpö. Niin, he ovat hirveitä heidänkaltaisilleen tytöille, mutta minunkaltaisilleni tytöille he ovat liian söpöjä.

Sen jälkeen en enää koskaan mene yökylään kenenkään heistä luokse. Ei sillä, että minua enää edes kutsuttaisiin.

E tosiaan on söpö. Hänellä on vähän pisamia ja ruskeanpunaiset lyhyet hiukset. Hänen pukeutumisessaan ei ole mitään erityistä, sen kannalta hän ei oikein erotu joukosta, mutta jokin hänessä saa minut tuijottamaan häntä. Hän on niin sellainen poika, johon minä ihastun. Sellainen, jonka kanssa haluaisin unelmoida elämästä yhdessä, vaikka me olemmekin vasta yhdeksännellä.

Vanhat ystäväni oikeastaan vain katsovat minun lävitseni tai katsovat liian pitkään ja arvostelevasti. He juoruilevat minusta selkäni takana ja naureskelevat ajatukselle minusta ja E:stä. Hauskaa siinä on se, ettei mitään minua ja E:tä voi koskaan olla.

Toivoisin kyllä, että voisi.

En vain saa päästäni sitä syyttävää kysymystä siitä, että olisinko haluttavampi, jos olisin jotain muuta. Olisinko haluttavampi, jos olisin laiha? Olisinko haluttavampi, jos olisin karvaton? Olisinko haluttavampi, jos meikkaisin? Jos menisin pohjoismaiseen valkoiseen kauneusihanteeseen?

Kun tulen kotiin, äiti pussaa minua otsalle ja kertoo ruoan olevan valmista puolessa tunnissa. Menen siksi aikaa huoneeseeni tekemään läksyjä, muttei se aika kulukaan siihen. En voi keskittyä. Piirtelen biologianvihon sivuille ensin kirjainta E ja sitten kirjainta A ja mietin, voivatko ne koskaan olla sydämen sisällä pelkkä plussa välissään.