NAINEN

tyttöpöpöjä

"Anna poikien leikkiä keskenään", äiti sanoo ja painaa käden olkapäälleni.

"Mut mä haluun mennä mukaan."

Veljeni osoittavat toisiaan puuaseilla ja pitävät räjähtäviä ääniä. Minä katselen sivulta.

Äiti laskeutuu kyykkyyn vierelleni ja ehdottaa:

“Hei, mitäs jos me tytöt mentäis sisälle leikkimään mieluummin Barbieilla?”

Katson häneen ihmeissäni ja mietin, miksei hän halua minun menevän leikkimään omanikäisteni kanssa. Hän haluaa aina leikkiä jotain tyttöjen leikkejä.

“Okei”, minä myönnyn.

Se sama jatkuu. Pinkit keijumekot eivät koskaan vaihdu puupyssyihin.

Muut tytöt leikkivät eskarissa pienillä eläinhahmoilla. He haluavat kaikki olla äiti tai isosisko tai pikkusisko tai vauva, ja isähahmona toimii sivulla käyttämättömänä makaava leijona. Äidit ja isosiskot ja pikkusiskot ottavat vauvan mukaan mennessään ostamaan uusia mekkoja, meikkejä ja nukkeja. Pikkueläimille ei ole vaatteita tai meikkejä tai nukkeja, mutta mielikuvitus antaa ne. Mielikuvitus on täytetty pinkeillä asioilla.

Olen nyt alakoulussa ensimmäisellä luokalla. Tytöt kertovat innoissaan, kuinka pojat ovat sanoneet heille tykkäävänsä heistä ja pussanneet heitä poskelle, rohkeimmat jopa huulille. Haluan itkeä, enkä edes tiedä miksi. Sakari pussasi minua poskelle eilen, ja se tuntui ällöttävän limaiselta. Minä pelkään nyt mennä kouluun. En halua sitä uudestaan. Hän jahtaa minua välitunnilla.

“Tyttöpöpöjä!”

Tottakai minä olen se, jolle se huudetaan. Kivat tytöt eivät ole pöpöisiä. Kolmosluokka on yhtenäinen, kaikki tytöt ja pojat ovat keskenään hyvää pataa. Paitsi minä. Minä en ole kiva tyttö, joten minun viereeni ei istu kukaan. En pidä pinkkejä paitoja, en leiki kotia tai hevostallileikkejä välituntipihalla, en myöskään puhu pojista. Silloin minussa on pöpöjä edelleen. Kivojen tyttöjen pöpöt katosivat silloin, kun pojat hyväksyivät heidät. Silloin, kun pojat jakoivat heidät tasan kuin karkit.

Viidennellä luokalla koulun remontin takia oppilaitakin otetaan mukaan kantamaan laatikollisia tavaraa. Opettaja suosii siinä urheilullisia poikia, sitten muita poikia, sitten vuosiluokkaa alempana olevia poikia, ja tyttöjä vasta sitten.

"Tytöt eivät nykypäivänä enää suostu mihinkään", hän silti sanoo,

"ongelma on varsinkin koulu-uintiin lähdössä, välitunnilla ulos menemisessä ja hiihtämisessä."

Edelleenkään hän ei halua meidän kantavan laatikoita.

Kuudennella alkavat ihastukset ja seurustelut kiinnostaa kunnolla. Kuulen juoruja joka toinen päivä siitä, kuinka tämä ja tuo ovat yhdessä, ne ja nämä erosivat, tuo tykkää tästä ja tämä tykkää tuosta. Kaikki seurustelevat keskenään, tai siltä se tuntuu. Mutta tytöt vain poikien kanssa ja pojat vain tyttöjen kanssa, tietenkin.

Minä en seurustele vieläkään kenenkään kanssa. Seitsemäs luokka erottaa minut ala-asteen feikkiystävistäni, ja minä saan uudet yläasteen feikkiystävät. Minussa on kai vieläkin tyttöpöpöjä, sillä yksikään poika ei halua olla minun kanssani. En ole hyvännäköinen, en ole wörtti. Olen vain se väärälaisiin vaatteisiin pukeutuva vääränlainen tyttö.

Pian ne punaiset pisarat muuttuvat melkein lammikoiksi. Ne tuovat minulle lisää kuluja, lisää huolehdittavaa. Minussa on nyt jotakin, jota en voi estää, mutta josta minun täytyy maksaa rahalla. Ja ne veripisarat palaavat joka kuukausi melkein koko elämäni ajan.

Koululiikunta on seksismipesäke. Poikia ylistetään ja kehutaan jatkuvasti, kun he suorittavat normaalilla tasollaan. Tyttöjen sen sijaan täytyy ylittää itsensä ja oman kehonsa luonnolliset rajat tuhottoman kovin, jotta he olisivat tarpeeksi hyviä. Entä he, jotka eivät sovi kumpaankaan pukuhuoneeseen? Heitä ei kuulemma ole olemassa silloin, kun luokka jaetaan tyttöihin ja poikiin sen mukaan, mikä heidän oikea sukupuolensa on. Koululiikunta on myös transfobiapesäke, ja haluan oksentaa.