NAINEN

mikä tekee siististä tyypistä siistin tyypin

Hyräilin biisin tahtiin ja pyörittelin puhelintani kädessäni odottaen, että Samu vastaisi minulle. Se kusipää oli todennäköisesti taas unohtanut aloittaneensa keskustelun ja häipynyt korjaamaan mopoaan tai jotain vastaavaa.

Avasin keskustelun taas, eikä hän ollut siellä vieläkään.

minä:
vittu nyt
please
haluutko sä että mä tulen sinne vai et
mutsi ei edelleenkään anna mun olla ulkona yheksää pidempään, jos satut muistamaan
ja vaikka voisinki kapinoida sitä vastaan ni nyt en jaksa
ja ens viikolla voin sitte olla myöhempään
haloo

Huokaisin ja otin kuulokkeet pois päästäni. Hän ei tulisi vastamaan hetkeen. Hemmetin munapää.

Nousin ja lähdin vessaan enteillen lähtöä Samun luo. Korjatkoon mopoaan tai hengatkoon jonkun pokaamansa mimmin kanssa, minä menisin sinne silti.

Sen jälkeen, kun isoveljeni oli muuttanut pois, yläkerran vessa oli lähes vain minun, äiti tai isä eivät koskaan käyttäneet sitä. Mutta vaikka minulla olikin oma vessa, minulla oli myös aivan hirveän tylsää.

Että talon ainoana lapsena oleminen voikaan olla niin tylsää. Oli kauhean hiljaista, oli raastavan ja kammottavan hiljaista, kun ei ollut ketään muuta, jonka kaverit olisivat tulleet käymään tai joka olisi soittanut huonoa musiikkia huoneessaan. Olin aina viettänyt paljon aikaa ystävieni kanssa, mutta nykyään tein sitä lähes niin paljon kuin pystyin. En sietänyt olla kotona täydessä hiljaisuudessa.

Vedin vessan, tapasin väsyneen itseäni peilissä ja lähdin sitten alakertaan. Minulla oli päälläni vain huppari ja collegehousut, mutten jaksanut vaihtaa vaatteitani. Sillä ei ollut yhtään mitään väliä, mitä minulla oli päälläni.

"Where are you going?" isä kysyi tullessani keittiöön.

"Why do you still care so much? Didn't we already talk about this for like a thousand times?"

Siinä vaiheessa minä vedin jo eteisessä kenkiä jalkaani.

"Your mom wants you home before 9pm. It's Monday. You have school tomorrow."

"I know. Bye."

Napattuani vielä mustan farkkutakin päälleni minä jo lähdin. Olin Samulla kymmenessä minuutissa, ja siellä hän oli, autotallissa moponsa kimpussa. Ulkona oli viileää ja hämärää, mutta autotallin keltainen valo kajasti pihalle. Samulla oli vain huppari päällään.

"Hyvää iltaa herra jätän-aina-keskusteluni-kesken."

Hän nosti katseensa ylös. Hänellä oli ylikasvaneet puoliksi blondit ja puoliksi tummat hiukset, jotka hän päätään heilauttamalla hankki pois kasvoiltaan. Hän kyllä osasi aina värjäyttää ne, muttei leikata.

"Anteeks, Iiro tuli käymään. Mä unohin, että mun piti vastata sulle."

"Kuka-"

En edes valmistanut lausettani loppuun, kun autotallin perukoilta käveli valoon tummatukkainen poika.

"Moi, me ei ees tunneta", tämä ojensi kätensä minua kohti,

"mä oon Iiro."

Jäin katsomaan hänen hämmentävän jäntevää kättään unohtaen täysin, että hän halusi minun kättelevän häntä.

Samu nousi huokaisten ja otti minun kädestäni kiinni ja vei sen Iiron käteen. Kaikki naurahdimme, ja minä kättelin nyt Iiroa.

"Moi vaan, mä oon Lulu."

Irrotin otteeni hänen kädestään.

"Noni, hienoa, nyt me kaikki tunnetaan. Jatketaanpas tätä", Samu sanoi ja palasi sen pariin mitä nyt ikinä olikaan ollut tekemässä.