NAINEN

seitsemän

Äiti meni pois viime kuussa. En oikein tiedä, miksi se tapahtui, mutta isä sanoi, että se oli hänen omaa syytään. Kuulin isän puhuvan naapurin kanssa tänään. "Tottakai se tappo oli oikein sellaisen likaisen suostumuksen jälkeen." Ja sitten hän käytti äidistä tosi pahaa sanaa.

Minun on kasvettava jo naiseksi, niin vanha minä jo olen. Seitsemän. Olen seitsemän. Sisko itkee katsoessaan. En halua hänen itkevän, ja kysyn, miksi hän itkee. Hän ei vastaa, ja äiti kääntää hänet poispäin minusta. Se sattuu. Sisko kuiskaa illalla, että se sattuu vielä vuosia myöhemminkin. En ymmärrä, miksi naiseksi kasvaminen sattuu näin paljon. "Pysyt siveellisenä", minulle sanotaan. Minä en tunne sitä sanaa.

"Sinun äitisi kuolee, jos sinä et suostu. Et kai sinä halua, että sinun äitisi kuolee?" hän kysyy. Minä en saa suutani auki. Nyökkään vain, kun hän kysyy uudelleen. Minä juuri ja juuri tiedän, kuka hän on, ja tänään olemme mies ja tämän vaimo.

Yksi tyttö yhdessä kylän perheistä on päässyt kouluun. Minä katson häntä aina, kun hän kävelee aamulla sinne päin ja illalla takaisin. Minun suurin unelmani on joskus olla kuin hän, mutta tiedän kaiken vain puhki kuluneista kämmenistä ja jalkapohjista.

Minun täytyy nyt olla äiti, minun täytyy nyt olla nainen. Minun täytyy kasvattaa lapsestani aikuinen, ja minun täytyy kasvattaa itsestäni aikuinen.

Tottakai minut omistetaan, joku aina omistaa minut. Ensin isäni, sitten aviomieheni. Mitä minä tekisin, jos kukaan ei omistaisi minua?

Tullessani tähän maahan näen yhtäkkiä valoa. Minun on autettava niitä, jotka eivät päässeet tänne. Minusta tuntuu pieneltä ja voimattomalta, mutten voi antaa kenellekään tapahtua niin kuin minulle, äidilleni ja siskolleni tapahtui ja olisi voinut tapahtua. Täällä minusta välitetään. Ja minä välitän heistä, joista ei vielä välitetä. Lupaan tuoda heille toivon, ja minulla on täällä apua.