Joel Hokka - Sweet tragedy

I always feel like somebody's watching me

Joelin pov:

-"Puhutaan nyt suoraan. Meillä oli eilen ihan sysipaska keikka. Keikka-autosta puhkee rengas, keikkapaikalla meni sähköt kolmesti, vahvistin pamahti paskaks ja Joonas katos viime yön aikana tehokkaasti ainakin sen viis kertaa, koska Olli ei osannu vahtia sitä." Summasin sen, minkä kaikki meistä jo tiesivät.

-"Silti mua eniten askarruttava kysymys on se, että kenen idea oli antaa Ollin vahtia Joonasta.", Niko yritti sanoa vakavana, mutta tirskui sanojensa välissä.

-"Mä yritin kyllä sanoo, että ei sitä voi vahtia. Mä olin itekkin siinä kunnossa, että en mä pysyny sen perässä." Vastasi Olli tuskastuneena.

"Missä se ylipäätäsä on tällä hetkellä? Kai me ny helvetti se mukaan kuitenkin huolehittiin" Tommi naurahti.

-"Se laitto viestin, että ei oo tulossa. Sen porukat oli pakottanu sen kotiin." Vastasin.

-"Ai sen kalsarikeissin takia vai?" Tommi kysyi hämmästyneenä.

-"Hei nyt rupes kiinnostamaan. Mikä kalsarikeissi?" Olli kysyi tietämättömänä.

-"Tietäjät tietää", Niko virnuili ja läpsäisi Ollia käsivarteen.

-"Nonii nyt loppu niiden kalsareiden kanssa. Se ei oo viime aikoina oikein jaksanu kuluttaa koulunpenkkiä. Siitä kai ne on vähän huolissaan." vastasin Tommille.

-"Sillä on jopa enemmän selvittämättömiä poissaoloja, kun mulla." Niko sanoi.

-"Jos teijän vanhemmat tietäis teijän muusta perseilystä koulun ulkopuolella, ne ois viimesenä huolissaan selvittämättömistä poissaoloista." Tommi sanoi hilpeänä.

-"Ei mut nyt oikeesti. Mikä se kalsarikeissi on?" Olli intti.

-"Kyllä kai mutsi ja faija tietää, että mulla menee kaikki järjestelmällisen päin helvettiä. Ne ei vaan jaksa enää helistä mistään ylimääräsestä." Vastasin Tommille apeana.

-"No ei sitten. En ois halunnukkaan tietää" Olli hymähti ja esitti loukkaantunutta.

-"No eihän sulla nyt sentään ihan kaikki mee penkin alle. Mites sen uuden tytön kanssa? Se Irmemily?" Niko kysyi kiusoittelevasti.

Tuijotin Nikoa kylmäävällä ilmeellä. Sydämmeni otti ylimääräisen lyönnin edes kuulessani tuon pahankatkuisen nimen.

-"No sehän se vasta meneekin päin helvettiä." Tokaisin vain kylmästi ja lampsin ulos treenikämpän ovesta myrskyn merkkinä. En jaksanut keskustella asiasta nyt. En oikeastaan jaksanut yhtään mitään tällä hetkellä.

Kuulin kun treenikämpän ovi takanani avautui.

-"Hei sori Joel! Ei mun ollu tarkotus. Haluuks sä puhuu siitä?" Huikkasi Niko.

Käännyin Nikoon päin ja hymyilin pojalle anteeksiannon merkkinä. Niko ei koskaan suututtanut minua tahallaan. Pidin Nikosta sen takia lähes poikkeuksetta. Heilautin kättäni ja lähdin vain kävelemään eteenpäin Kuulin hetken kuluttua kuinka ovi takanani sulkeutui. Eihän Niko ollut tiennyt.....

Omalle kämpälleni oli vain muutaman sadan metrin matka Oulun keskustasta. Päätin kuitenkin tehdä elämäni vaikeammaksi ja käydä ennen sitä kotona näyttäytymässä vanhemmilleni. En ollut vaivautunut käymään porukoiden luona taas moneen viikkoon. Oikeastaan halusin käydä siellä vain syömässä, koska en ollut jaksanut taaskaan käydä kaupassa. Oman asuntoni jääkappi kumisi tyhjyyttään ja elääkseen ihminen tarvitsee ruokaa. Niin olen joskus kuullut. Näköjään sitä kuitenkin on jotain koulussa opinnut. Ehkä mä en ole niin toivoton tapaus alkujaankaan.

Vaikka yksin asuminen on toki välillä vähän perseestä, muistin saman tien kotiin saapuessani miksi halusin muuttaa jo 17 vuotiaana omilleni.

"Joel nyt ryhdistäydy",

"Onko sulle edes mitään töitä",

"Joel nyt ne musiikkihommat tauolle ja keskityt kouluun.",

"Ootko sä taas juonnu?"

Olen vain hiljaa vanhempieni pommittaessa minua kysymyksillä. En oikeastaan ehdi edes vastata, ennen kuin he aloittavat saarnaamisen huonoista elämäntavoistani.

Vastaan kysymyksiin mielessäni: en, ei, ei ja kyllä.

Ymmärrän vanhempieni olevan huolissaan, mutta vakuuttelen heille pärjääväni ihan hyvin. En rehellisesti sanottuna ole enää itsekkään varma omasta pärjäämisestäni. Koulunkäynti menee vaihtelevasti. Pärjään siellä toki, jos vain jaksan saapua paikalle. Musiikkihommat kiinnostaa enemmän, kuin lukeminen, mutta käyn nyt yliopistoa pitääkseni vanhempani tyytyväisinä. Semmoista kulissia koko saatanan sirkus.

Bändi on mulle kaikki kaikessa, mutta eihän sillä vielä ihan elä. Mutta oon silti varma, että Blind Channel tulee vielä breikkaaman tulevaisuudessa. Me uskotaan siihen ite, joten on täysin sama mitä muut ajattelee.

Lähden kävelemään omalle kämpälleni saatuani hieman ruokaa ja saarnaa siitä kuinka olen täysin holtiton. Työnnän vain ikävät ajatukset sivuun ja keskityn siihen, että en jäisi auton alle. Huomenna pitää tehdä tilastonmatikan koe, joten auton alle jääminen ei toki olisi niin merkittävä tapahtuma.

Uppoan kuitenkin hetkeksi taas omiin ajtuksiini, jotka harhailevat väkisin Emilyyn. Mietin Emilyä ja elämää ylipäätänsä. En ole perjantain jälkeen kuullut tytöstä mitään. Enkä tiedä haluanko. Meinasin bileiden jälkeisessä darramasennuksessa laittaa Emilylle säälittävän sävyisen ruikutus viestin siitä, kuinka tytön pitäisi ottaa minut takaisin. Onneksi puhelimen näytön valo särki liikaa päätäni ja päätin olla laittamatta koko itkuvirttä. Luojan kiitos.

Kävelen kerrostalon rappusia ylös ja kaivan samalla taskustani avaimia. Avaimet putoavat suoraan oveni eteen ja kiroan ärsytyksestä noukkiessani niitä lattialta. Kun nostan katsettani pikkuhiljaa ylös päin, huomaan oveni olevan raollaan. Ahdistava tunne löytää tiensä rintaani välittömästi, mutta päätän sivuuttaa sen. Avaan oven hieman pelokkaasti toivoen vain, että olen itse jättänyt sen auki.

Asunnossani ei näe mitään. Pimennysverhot on vedetty ikkunan eteen, joten vain pieniä valonkaistaleita valaisee asuntoni lattiaa. En ensimmäisellä silmäyksellä huomaa asunnossa mitään epätavallista. Otan kenkäni pois vilkuillen samaan aikaan ympärilleni. Haluan olla varma siitä, että olen ainut elävä sielu asunnossani. Sitten kuulen sen mitä kukaan ei halua kuulla asunnossaan, jossa luulee olevansa yksin. Seinän toiselta puolelta kuuluu kolahdus. Joku on makuuhuoneessani.

Jähmetyn välittömästi paikalleni. En uskalla hetkeen tehdä liikettäkään. Hädin tuskin edes jatkan hengittämistä. Hiivin hitaasti keittiöön ja kurotan käteni veitsitelineeseen. Hengitän muutaman kerran syvään ja valmistaudun kohtaamaan tunkeilijan. Ehdin muutaman minuutin sisällä suunnitella jo hautajaisteni musiikki ja ruokatarjoilun, mutta päätän ryhdistäytyä ja avata suuni:

"Huhuu? Jos sä nyt lähet pois, mä en soita poliisia." Huhuilen makuuhuoneeni suuntaan.

Ei vastausta.

-"Hei nyt vittu. Mulla ei oo aikaa tämmöseen kuurupiiloon jonkun vajakin kanssa?" Huudan nyt jo aavistuksen kovempaa.

-"Entä jos sillä vajakilla on sulle asiaa?" Naisääni kuiskaa.

Säpsähdän yhtäkkistä vastausta, mutta vielä enemmän säpsähdän vastaajan ääntä.

-"Emily?"