Joel Hokka - Sweet tragedy

Kuoleman lautapeli

Emilyn pov:

Tunnen hyytävän kylmän sementtilattian ihollani. Päässäni humisee ja sitä särkee pistävällä tavalla. Nostan käteni ohimolleni ja tunnen kuinka sormenpääni peittyvät vereen. Verta tulee huolestuttavan reippaalla tahdilla, joten voin vain toivoa, että se tyrehtyy yhtä nopeasti, kuin on alkanutkin.

En saa silmiäni auki vaikka yritän pakottaa itseni valveille. Tunnen kuinka joku ravistelee minua hereille, mutta en pysty reagoimaan mitenkään. Tuntuu, kuin olisi oman kehonsa vanki. Kylmyys kietoutuu kaulaani, kuin orjantappura pensas ja se saa hengittämisen tuntumaan raskaalta.

Määrittelemättömän ajan kuluttua silmäni kuitenkin avautuvat salamannopeudella ja nousen lattialta istumaan silmäräpäyksessä, jonkun alkukantaisen shokin vallassa. Haukon henkeäni ja kivusta älähtäen kyyristyn kippuraan pitämään kylkeäni, johon pistää edelleen. Näen ympärilläni harmaan autotallin. Siellä on vain yksi autonrämä, mutta työkaluille tarkoitetettuja pöytiä on sitäkin enemmän.

Joel istuu vieressäni lattialla ja yrittää painaa otsaani valkoisella rätillä tyrehdyttääkseen verenvuodon. Joel näyttää väsyneeltä ja hämmentyneeltä yrittäessään pitää rättiä paikallaan minun kiemurrellessani tuskaisena. Hän yskähtää muutaman kerran ennen kuin aloittaa:

-"Me ollaan jossain hevosperseessä. Ovet on lukossa ja ikkunat on laudattu kiinni. Mutta eiköhän me jotain keksitä. Oo sä vaan rauhakseen."

En saa muodostettua tokkuraisilla aivoillani sanoja, joten tuijotan vain Joelia hymyillen kuin joku vajaamielinen.

Hän silittää kättäni ja juuri kun olen avaamassa suutani sanoakseni jotain, hän vetää minut halaukseen. Se sattuu kamalan paljon ja kyyneleet pyrkivät taas ulos silmistäni. En halua kuitenkaan sanoa siitä Joelille. Haluan, että halaus kestää maailmanloppuun asti. Nyt kun jäimme kiinni, ei millään ole mitään väliä. Voimme olla yhdessä,,,, paskat kaikesta muusta. Silitän Joelin selkää rauhallisesti ja painan pääni pojan olalle.

-"Ootko sä muuten kunnossa?" Joel kysyy huolestuneesti ja vetäytyy pois halauksesta nähdäkseen kasvoni.

-"En oo varmaan koskaan ollu paremmassa." Naurahdan ja älähdän samantien kivusta.

-"Siltä näyttää. Kuhan et liiku, naura tai hengitä toi sun kunto voidaan varmaan luokitella hyväks." Joel sanoo tuimasti ja silittää kämmenselkääni.

-"Susta on tullu nössö." Sanon ivallisesti ja suutelen Joelia. Joel näyttää hetken hämmentyneeltä, mutta vastaa suudelmaan nopeasti. Suudelma jatkuu pitkään ja siitä on aistittavaissa selvää helpotusta.

Olin jo hetken varma siitä, että en enää koskaan näe Joelia. Mutta siinä poika nyt on. Toki silmä mustana ja nenä veressä, mutta ei kuolleena. Kaikki mitä pystyin toivomaan oli siinä hetkessä. Tekisin paljon enemmän kuin suutelisin, mutta se ei olosuhteiden puitteissa ole toimivaa, sillä hengittäminen jo itsessään on liian vaativaa toimintaa. Silittelen Joelin hiuksia ja pyyhin rätillä verta pojan kasvoista. Joel hymyilee ja tuijottaa syvälle silmiini. Hän näyttää siltä, kuin haluaisi sanoa jotain mitä ei osaa sanoittaa.

-"Mä rakastan sua. Sä sanoit sillon, että sä rakastat mua, enkä mä koskaan sanonu sitä sulle takas. Mä olin niin vihanen niiden bileiden jälkeen. Jos mä oisin tienny...." Joel sanoo hiljaisella äänellä ja painaa huulensa kaulalleni jättäen lauseensa kesken.