Heijastuksia - novellikokoelma

Hovinarri

Häntä ihailtiin, hänestä pidettiin. He kumarsivat hänelle, osoittivat suosiotaan hänen sanoilleen ja teoilleen. He rakastivat häntä, häntä rakastettiin kaikkialla mihin hän vain kulki. Maailma oli hänen hovinsa ja hän oli kuninkaallinen narrien joukossa. Tai niin hän luuli, sillä kaikki antoivat hänen uskoa niin.

Kaikki tiesivät hänen olevan äänekäs ja röyhkeä. Mutta sellainenhan hän vain oli, hänhän piti vain hauskaa. Ennen kaikkea hän piti hauskaa muiden kanssa, varmisti lennokkaan tunnelman ja naurun jatkumon. Hän järjesti juhlia, hän tarjosi aina kaikille juomat ja nauroi. Hänen sanansa saivat muut nauramaan, he nauroivat aina hänen jutuilleen. Hän ylläpiti hoviaan ja hovi puolestaan antoi hänelle purppuraviitan ja kultaisen kruunun. 

Mutta aina silloin tällöin kulkiessaan hoviväkensä parissa, ottaessaan vastaan suosiota, hän kuuli kuiskauksen. Tukahdetun naurahduksen, joka ei nauranut hänen sanoilleen, vaan hänelle itselleen. Hän ei voinut kääntää päätään ja etsiä mokomaa pilkkaajaa, sillä muuten hänen kruununsa olisi horjahtanut eikä niin voisi käydä. Kruunu piilotti hänen virheensä, joita kukaan ei nähnyt, paitsi tuo yksi halveksuja.

Hän päätti unohtaa koko asian. Hän järjesti järjesti juhlia, ilakoi, nauroi ja joi kuten aina ennenkin. Mutta hovi hänen ympärillään muuttui. Naurusta tuli liian kovaäänistä, se peitti alleen hänen oman äänensä. Narrit viihdyttivä kuten aina ennenkin, mutta ilakoinnin seasta hän erotti yhä useammin oman nimensä. Kukaan ei koskaan sanonut sitä hänelle suoraan, mutta ohittaessaan kumartavat ihailijansa, yhä useampi ääni hänen takanaan naurahti. Hiki kimmelsi hänen otsallaan ja väristys kiiri läpi kehon, ja silti hän vain kietoi viittansa tiukemmin ympärilleen. Kruunu hänen päässään tuntui yhä raskaammalta.

Hän alkoi pelätä tuota viheliäistä ääntä selkänsä takana. Se nakersi häntä kuin koi kangasta, kalvoi häntä kuin toukka mätää lihaa. Hän tunsi, kuinka se yritti sammuttaa hänen loistonsa, riistää häneltä hänen kruununsa ja sitä hän pelkäsi. Kruunu piilotti hänen virheensä, teki hänestä sen, kuka hän oli. Mitä hän olisi ilman sitä? Hänen roolinsa oli kantaa kruunua, ilakoida ja nauraa. Sitä häneltä odotettiin, sitä häneltä vaadittiin. Hänen oli oltava kuninkaallinen, niin se vain oli.

Hän katseli hoviaan. Ilakoivia, maljojaan kilisteleviä ihmisiä, joiden kasvoja hän ei enää tunnistanut. Kaikki näytti yhtäkkiä vieraalta, hän ei tuntenut ainuttakaan nauravaa ihmistä, joiden yläpuolella hän oli elänyt koko elämänsä. Silti he kaikki tunsivat hänet, he kaikki tiesivät kuka hän oli. He kaikki odottivat, tahtoivat ja vaativat häntä olemaan hovinsa kuninkaallinen. Mutta tiesikö hän enää itse, kuka hän oli? Oliko hän koskaan tiennytkään?

Viitta kuristi häntä, naamio hänen kasvoillaan säröili. Kruunu painoi aivan liikaa, hän ei kestänyt sitä. Hän ei kestänyt enää katseita, ei yhtäkään naurahdusta. Hän ei halunnut osakseen enää yhtäkään kunniakseen kilistettyä maljaa, ei yhtäkään kumarrusta, joiden taakse kätkeytyi pilkka. Hän ei kestänyt enää yhtäkään piilotettua tai vasta syntymässä olevaa virhettä.

Hitaasti hän kohotti kätensä. Hän kosketti hartioitaan, avasi soljet. Viitta hänen hartioiltaan putosi maahan, jolloin koiperhoset lehahtivat vapaaksi purppuraisen, repaleisen kankaan sisältä. Hän tunsi heti olonsa kevyemmäksi, uskaliaammaksi. Hän kohotti kätensä uudestaan, kosketti tällä kertaa kasvojaan. Hän tavoitti hymyn, joka oli kulutettu loppuun jo kauan aikaa sitten. Naamio putosi lattialle ja särkyi. Hän ei enää hymyillyt.

Hän kohotti kätensä kolmatta kertaa, tavoitteli kruunuaan. Hän kosketti sen kultaista pintaa ja epäröi. Kaikki näkisivät hänet ilman sitä. Kaikki näkisivät hänet itsensä juhliensa ja loistokkuutensa sijaan. Mikä kauheinta, ilman sitä hän näkisi itse itsensä ensimmäistä kertaa. 

Kädet takertuivat kruunuun. Se oli raskas eikä hievahtanutkaan. Hän puristi sitä kovempaa, kuuli tuhat naurahdusta yhtäaikaa. Hän sulki silmänsä ja kohotti käsiään. Kruunu nousi hänen hiuksiltaan, riisui hänet paljaaksi. Kruunu putosi lattialle rääsyn ja sirpaleiden sekaan kolhuisena ja ruostuneena, arvottomana metallin palana.

Hän kääntyi katsomaan hoviaan, joka oli aivan hiljaa. Kasvoja, joiden yläpuolella hän ei enää ollut. Hän oli nyt narrien tasolla ja alempanakin. Hän oli virheellisempi ja epäonnistuneempi kuin kukaan toinen.

Kukaan ei kumartanut hänelle, kun hän kulki hovinsa läpi. Hän ei ollut enää kuninkaallinen, ei ollut koskaan ollutkaan. Hän oli hölmö ja heikko, narrien narri. Eikä hänestä ollut koskaan tuntunut yhtä vapaalta kuin astuessaan ulos hovista, joka löytäisi itselleen uuden kuninkaallisen. 

Hän oli onnellinen ensimmäistä kertaa elämässään ja siksi hänen omat väsyneet kasvonsa kostuivat kyynelistä. Hän antoi itselleen anteeksi. Hän oli viimein vapaa virheistään.