Heijastuksia - novellikokoelma

Huurretar

Pieni punainen mökki oli maailman keskipiste, hänen pienen pyöreän maailmansa. Lunta oli kaikkialla, mihin hän vain katsoi. Hanget peittivät hänen mökkinsä katon, maahan satanut lumi oli kerääntynyt nietoksiksi sen seinustoille. Muutama kuusi törrötti jäätyneestä maasta ympäröiden mökkiä kuin vartijat. Havujen tumma vihreys pilkotti vain vaivoin valkoisuuden keskeltä samoin kuin mökin punainen väri. Ikkunaruutuja peitti kuura ja ulkoapäin katsottuna erottui mökin sisällä palava takkatuli. Se oli ainoa lämmin asia tässä kylmässä, talvisessa maailmassa.

Kauan sitten hän olisi voinut rakastaa tätä paikkaa. Nyt hän vain vihasi sitä.

Hän ei enää lähtenyt mökin luota kovinkaan kauas. Pysytellessään mökin luona hän saattoi melkein huijata itseään uskomaan, ettei maailmalla ollut rajoja. Että se jatkuisi äärettömiin eikä horisontti koskaan tulisi vastaan. Mutta vain melkein, sillä hän ei koskaan voisi unohtaa Hallavamaan valtiattaren kirousta. Hän ei koskaan voisi unohtaa typerää, niin kovin typerää ja peruuttamatonta toivomustaan, joka oli nyt totta.

Jouduttuaan tähän ikuisen lumen maahan, hän oli tarponut hangen läpi reunalle niin monituisen monta kertaa. Hän oli kiertänyt ympyrää hakaten ja takoen lasia, joka ei milloinkaan rikkoutuisi. Ei ainakaan sisäpuolelta käsin eikä hänen vangitsijansa sekä toiveensa toteuttaja ikinä olisi niin huolimaton, että antaisi lasin särkyä. Aikansa riehuttuaan hän oli lyyhistynyt lumeen polvilleen katselemaan vankilansa lasisen muurin läpi ulkomaailmaa, jonne hän ei enää koskaan pääsisi takaisin.

Pian hän oli lakannut tarpomasta lumikinosten läpi maailmansa reunalle. Hän ei halunnut katsella lasin läpi hyllyä, jolla hänen vankilansa nökötti viattomana koristeena. Hän ei halunnut katsella lasin läpi alas jään kuorruttamaan huoneeseen, johon hän oli kerran astellut toivoa ja kaipausta täynnä.

Hän huokaisi ajatellessaan sitä. Hän ei enää muistanut, kuinka kauan siitä oli. Kauan joka tapauksessa, elinikä tai sitten vasta pienoinen hetki.

Nyt hän istui mökissään takkatulen äärellä ja katseli kuuraisesta ikkunaruudusta vitivalkoista maisemaa. Hän saattoi ajatuksissaan kuulla, miten kaukaisuudessa hänen vangitsijansa kertoi miellyttävällä, jääpisaroiden helinää muistuttavalla äänellään hänen tarinaansa Hallavamaan pikku kuurankukille.

Matkalainen saapui tänne kaukaa vieraasta maasta. Matkalainen toivoi pääsevänsä paikkaan, jossa lumi ja jää olisivat ikuisia. Kuumentunut ilmasto oli vienyt hänen kotimaastaan talven, vuodenajoista kauneimman.

Ajatus, joka todella tapahtui maailman reunan toisella puolella, sai hänet vihaiseksi. Ihan kuin hänen vangitsemisensa tähän pyöreään maailmaan olisi ollut vain hupaisa satu.

Matkalaisen toive toteutui. Nyt hän asuu tässä pienessä mökissä lumen ja pakkasen keskellä aivan kuten hän tahtoi.

Silloin hänen pikku mökkinsä vavahteli, kun koko maailma siirrettiin toviksi pois paikaltaan hyllyn päältä. Joskus vavahtelua seurasi maanjäristys, joka toi mukanaan lumisateen. Toisinaan hento hiutaleiden leijailu muuttui myräkäksi. Lumimyrskyn mukana maailma kääntyi ylösalaisin.

Silloin hän tiesi Hallavamaan valtiattaren laskeneen hänen vankilansa kädestään kuurankukkien riepoteltavaksi. Kun niin tapahtui, hän salpasi mökkinsä oven ettei hän lentäisi ulos, putoaisi maailmansa läpi ja murskautuisi lasia vasten. Mökin sisällä ravistelun ja jopa maailman ympäri kääntymiseen hän saattoi kestää. Kaiken kääntyessä taas oikein päin hän vain toivoi, ettei iskeytyisi ikkunalasiin rysähtäessään takaisin katosta lattialle.

Rajumpien ravisteluiden ajaksi hän siirtyi aina pois ikkunan luota. Hän oli vanki, mutta ei leikkikalu. Hän ei poistunut mökistään ennen kuin saattoi olla varma, että hänen maailmansa oli taas omalla paikallaan hyllyllä, kuurankukkien ulottumattomissa. Kuurankukkien lemmikiksi hän ei alentuisi, siihen Hallavamaan valtiatar ei voinut häntä pakottaa.

Lopulta hänen kiusaajansa aina kyllästyivät ja maailma jälleen rauhoittui, jähmettyi takaisin aloilleen. Silloin hän tiesi vangitsijansa ottaneen pienen, pyöreän maailman jälleen omaan haltuunsa.

Toivoessaan täytyy olla varovainen. Muuten saattaa saada onnettoman matkalaisen tavoin juuri sen, mitä kuvittelee haluavansa kaikkein hartaimmin.

Olisipa hänkin saanut kuulla tuon varoituksen ennen saapumistaan Hallavamaahan.

Maa vavahteli hiljalleen, verkkaisesti. Mökin seinät tärisivät, mutta vain vähän. Hän nousi, sillä vaikka sen olisi pitänyt olla piinavaa kidutusta, hän yhä rakasti lunta. Hän rakasti ja vihasi sitä.

Hän asteli ulos mökistään, seisahtui hankeen. Hän katseli harmaanvalkealle taivaalle, jonka hän tiesi olevan tosiasiassa lasinen kupoli. Alkoi sataa lunta, kevyitä hiutaleita leijaili hänen kasvoilleen. Jossain siellä ylhäällä, kupoliakin ylempänä, hän kuvitteli näkevänsä Hallavamaan valtiattaren kasvot.

Pari kyyneltä valui hänen kasvoilleen. Ne jäätyivät pakkasen tarttuessa niihin viimallaan.

Ja hän tiesi, että kasvot näkivät hänet. Huurretar hymyili hänelle ja hänen toteutuneelle toiveelleen eikä hän toivonut mitään yhtä paljon kuin voivansa päästä takaisin kuumaan, kuivaan ja talvettomaan maahan, jossa hänen kotinsa oli joskus ollut.

Mutta se oli vain yksi turha toive lisää, Huurretar ei koskaan peruuttaisi hänen toivettaan. Matkalainen olisi ikuisesti lumen ja jään maassa, vankina lumisadepallon sisällä.