Heijastuksia - novellikokoelma

Eikä kuolemakaan heitä erottanut

Hiljaisuus leijaili hautausmaalla, kun Pekka kulki hitaasti polkua pitkin. Hän hengitti syvään tuntien tuulen kosketuksen kasvoillaan ja kuulosteli tuhansien askelten kaikua maan alla. Hautakivien rivistöt ympäröivät hänet ja hän luki hiljaa nimiä, jotka olivat painautuneet kivien pintaan aikojen saatossa. Jokainen nimi kätkeytyi tarinaan, joka odotti pääsevänsä kerrottavaksi, ja Pekka tunsi vetovoimaa näiden menneiden elämien kaipuuta kohtaan. Tänä hetkenä hänellä oli tärkeä tehtävä, joka veisi hänet syvemmälle hautausmaan salaisuuksien ytimeen.

Pekan iholla kimmelsi hiki, vaikka yö oli kylmä. Ei yhtä kylmä kuin kuolleiden hiljalleen mätänevä iho, mutta kylmä kuitenkin. Ehkä se oli vain hänen taakkansa paino, ehkä se oli hautausmaan yllä leijuva näkymätön sumu tai yksinkertainen ihmisen pelko. Pelko kuolemaa kohtaan, sillä jokainen eloon tuomittu pelkäsi kuolemaa. Kulkiessaan läpi siistien hautakivien rivien Pekka huomasi ajattelevansa niitä, jotka uskalsivat kutsua kuoleman. Kutsua, kohdata ja suudella kuolemaa. Hyinen, lempeä suudelma, jonka antoi ylitse kiitävä juna, lääkkeiden tuoma tiedottomuus tai korkean pudotuksen suoma murskaus. Sellaiset ihmiset eivät pelänneet kuolemaa, sillä elämä oli jo tappanut heidät.

Pekka oli kuitenkin elossa kuolleiden puutarhassa ja jätti jälkeensä vain saappaidensa painaumat, jotka aamuun mennessä sade huuhtoisi pois. Sade huuhtoisi pois myös raahausjäljet ja todisteet siitä, että rakkaus oli ikuista.

Pekka pysähtyi tuoreen haudan luo. Kukkaseppeleet olivat jo lakastuneet, mutta kukaan ei ollut vielä korjannut niitä pois. Sileään hautakiveen oli kultakirjaimin kirjoitettu hänen rakkaansa nimi sekä tämän syntymäpäivä. Pieni valkoinen enkeli istui harmaan kiven päällä, sen toinen siipi oli murtunut. Murtunut, kuten Pekan sydän. Krista oli välttämättä halunnut enkelin äidin haudalle, vaikkakin sitten rikkinäisen patsaan. Hauta olisi voinut olla kaunis, ellei kiveen olisi kaiverrettu ihanan nimen ja syntymäpäivän lisäksi sitä hirveää päivää, jona Pekan maailmasta katosi valo.

Pekka tunsi raivoavaa vihaa katsellessaan kultaisia numeroita, jotka kertoivat hänen rakkaansa viimeisestä päivästä valossa. Vihansa hän purki kuihtuneisiin kukkiin, viskasi ne menemään peittelemästä maata, jonka sisään hänen rakkaansa oli kahlittu. Pekka ei sietänyt eikä kestänyt ajatusta siitä, että hänen elämänsä valo oli suljettu yksin arkkuun ja jätetty pimeään, heitetty multaa ja ruusuja päälle. Pekka tiesi rakkaansa pelkäävän pimeää. '

Hän tarttui lapioon.

Hiki vaihtui päättäväisyyteen, kun lapiollinen multaa ja maata toisensa jälkeen kasvatti monttua. Pekka tiesi, ettei aikaa ollut kuin yksi yö, mutta enempää hän ei tarvinnutkaan. Loputon rakkaus ja vihaksi muuttunut suru antavat kummallisia voimia. Jopa sellaisia, joilla yksi mies jaksaa kaivaa yhdessä yössä puolisonsa haudan auki.

Aamurusko ei ollut vielä edes värjännyt taivasta, kun lapio osui johonkin puiseen, johonkin kovaan. Toivo ja rakkaus antoivat Pekalle uusia voimia.

"Rakas," Pekan ääni heltyi samalla hetkellä, kun arkun pinta hajosi säpäleiksi. Kalpeat, kelmeät kasvot olivat yhtä kauniit kuin Pekan muistoissa, jopa kauniimmat.

"Älä pelkää, sinun ei koskaan enää tarvitse jäädä yksin pimeään. Minä vien sinut turvaan, vien sinut kotiin."

Varovasti Pekka hajotti arkun kannen uusilla iskuilla, hän ei tahtonut satuttaa rakastaan. Musta jätesäkki odotti auki kaivetun haudan reunalla. Kotona odotti lapsi, lämpö ja rakkaus. Heidän perheensä. Kaikki oli valmiina. Kaikki oli taas hyvin. Eämässä oli taas valoa, kun Pekka nosti velton, hengettömän kasan luita ja lihaa syliinsä.

He olivat alttarilla luvanneet, ettei kuolemakaan heitä erottaisi. Pekka aikoi pitää lupauksensa, vaikka hänen rakkaansa olikin jo kuollut.