Heijastuksia - novellikokoelma

Hopeavaimo

Kalevalan kankahilla taivaan alla, kurotti kohti taivasta, ja otti kesäyön auringon kullan, talviyön kuutamon hopean. Otti tarvitsemansa seppä surun murtama, takoi minut kalleuksista kullan kuningattareksi, hopeavaimokseen, puolisoksi uudekseen menettämänsä tilalle.

Kolmasti hän yritti pajallaan muuttaa elottoman eläväksi, synnyttää minut tulesta, kuumuudesta ja keräämistään kalleuksista. Ensin ahjosta tuli uuhi hopea- ja kultavillainen, orjat ja palvelijat sitä ihastelivat, vaan sepälle ei lammas kelvannut. Tahtoi hän naisen, vaimon uutukaisen. Uuhi joutui ahjoon, suli ja uudelleen taottiin. Sai tällä kertaa seppä hevosen kultaharjaisen, hopeapäisen, siitäkin orjat ja palvelijat haltioituvat, vaan ei seppä. Lähellä onnistumista tuumi seppä olevansa kolmannen kerran yrittäessään, hevosen sulattaessaan kauniiksi ja kimmeltäväksi seokseksi. Kolmatta kertaa ei ahjosta elukkaa työntynyt, vaan synnyin minä, kuningatar kultainen, vaimo hopeinen.

Oli vartaloni kauneimman kaunokaisen, kutrini kultaa kalleinta ja kasvoni hopeaa kiiltävintä. Rikkauksista taottu nainen, jota pelästyivät muut, olinhan kova, kylmä ja kasvoni kauniit ilmeettömät. Vaan ei seppä minua kavahtanut, jonka omaksi oli minut luotu. Hän kantoi minut, luomuksensa, tupaansa emännäkseen, jota niin vieraat kuin palvelijatkin kauhistuneena katsoivat.

Istutti seppä minut pöytänsä ääreen, käski palvelijan kantaa ruoan herkullisimman eteeni. Vaan en antimia maittavimpia syönyt, sillä suloinen suppusuuni oli ja pysyi supussa. Eivät hopeahuuleni liikkuneet, ei sinetöity suuni auennut. Sanaakaan en virkannut, kellekään en vastannut. Edes sepälle en sanaakaan lausunut, sillä ei minulle ahjossa tulikuumassa puheenlahjaa annettu. Oli mies yhtä hullu kuin naisensa mykkä, kuiskivat vieraat tuvasta lähtiessään, olan yli hopeaista kummitusta kammoksuen vilkaisten.

Illan tullen käski seppä morsiusvuoteen valmiiksi laittettavan. Kantoivat palvelijat turkikset pehmeät ja vällyt puhtaat vuoteeseen, joka tyhjäksi oli jäänyt orjan petollisen, raivopäisen, iskettyä kuoliaaksi vaimon entisen. Ei ollut akka kylmän maan toista tytärtään antanut sepälle, joten olihan hänen saatava toinen morsian rinnalleen. Ymmärsin syntymäni syyn, sillä vaikka sanattomaksi oli suuni jätetty, oli minulle korvat hopeahohtoiset hipiääni kiinnitetty. Kuulemani varsin hyvin ymmärsin. Tarkkaavaisesti osasin kuunnella ja ymmärtää seppää, aviomiestäni, tarkemmin kuin osasi hän tai kukaan muukaan aavistaa.

Asettivat palvelijat tärisevin käsin ja pelokkain mutinoin morsiushunnun kultakutreilleni, pukivat vaatteeseen valkeaan kaunokaisen vartaloni. Luonnoton, eloton, supisivat mieheni käskyläiset toisilleen. Kalleuksista koottu kummitus. Monessa olivat he kuiskeissaan väärässä, vaan yhdessä olivat oikeassa. Kummitus en suinkaan ollut, eloton vain.

Kantoi seppä minut, uuden morsiamensa, vuoteeseen yhteiseemme, taljojen ja vällyjen väliin. Puheli urho karunpuoleinen minulle kovin kauniisti, leperteli lempeästi vaimolleen. Otti sinä yönä hän minut omakseen, kylkieni kaaret kartoitti ja sisälleni itsensä astutti. Vaan pysyin minä vaiti ja paikoillani aivan hiljaa maaten, en virkannut mitään aviomiehelleni, joka viattomuuteni, immeyteni keinotekoisen, vei.

Ei minusta ollut vuoteen lämmittäjäksi, en ollut lihaisa enkä kuumaverinen. Sen huomasi seppäkin palellessaan kylmän varteni vierellä aamunkoiton aikaan. Myönsi hän saman kuin palvelijansa, olin minä, hänen kultaneitonsa, hopeavaimonsa, vain kaunis kasvoiltani. Muuten olin kylmä ja kova kuin metalli, joista minut oli taottu.

Päätti seppä ettei minusta ollut vaimoksi hänelle, en ollut Pohjolan tytin veroinen, mutta toki toiselle urholle kelpaisin, kultaneito kaunokainen. Käski aviomieheni palvelijoiden hevoset valjastaa ja omin käsin minut asetti vierelleen rattaisiin. Seppä ajoi minut luo äijän partasuisen, tietäjän iän ikuisen. Vaan ei huolinut minua ukon rahjus, vaan sepän käski minut palasiksi hajottaa, ahjossa takoa minut takaisin siksi, mitä syntyjäni olin ollut. Pelkäksi hengettömäksi kimallukseksi, kullaksi ja hopeaksi. Ei sopinut partasuun mukaan nuorten miesten kultaa kumartaa.

Totteli seppä vanhusta, itseään viisaampaa. Teki hän tekeleensä tekemättömäksi, työnsi minut ahjoon sulatettavaksi. Oli itkenyt aviomieheni ensimmäisen vaimonsa kuoltua toisen miehen käden kautta, vaan ei kyyneltäkään mieheni vuodattanut tappaessaan nyt omin käsin minut, toisen vaimonsa. Turman hetkelläni sitä tuumin, kuinka helppoa hengettömän surmaaminen onkaan. Voi, jospa vain olisin edes yhden henkäyksen saanut ottaa, mutta ei osannut seppä onttoon sydämeeni eloa istuttaa. Ei osannut takoa todellista elämää kultaneidolleen, hopeavaimolleen, taivaan ja sammon takoja. Elotonta ei mahtavinkaan mahtimies saa eläväksi, sen lyhyen elämäni aikana opin, minä vaimo hopeinen.