Heijastuksia - novellikokoelma

Kulkija

Tie oli juoksevan mudan peitossa. Sade piiskasi muukalaisen vaatteita, taivaanrannassa jyrisi ukkonen. Liejuinen tie oli kulkenut polkuna läpi Unohdetun metsän, kunnes polku oli laajentunut kehnoksi tieksi, mutta tieksi kuitenkin. Samalla metsä oli harventunut ja nyt muukalainen saattoi jo erottaa sateen ja puiden oksien siimeksen läpi mökin, suuren ja rähjäisen oloisen tönön. Ikkunoista ei näkynyt lainkaan valoa eikä osittain luhistuneesta savupiipusta noussut savua.

Tämän täytyi olla oikea paikka.

Muukalainen vilkaisi olkansa yli astuessaan mökin kynnykselle. Hän näki siitä vilahduksen, aivan varmasti näki. Se oli seurannut häntä tänne asti. Hän kuuli kammottavan läähätyksen jopa sateen ropinan ja tuulen ulvonnan läpi.

Yksi vilkaisu riitti karistamaan epäilyksen muukalaisen mielestä. Hän koputti oveen, joka aukesi narahtaen raolleen. Muukalainen avasi oven kokonaan ja astui hermostuneena sisään. Hän tiesi sen häijyjen silmien seuraavan hänen jokaista liikettään, mutta mökin sisään se ei uskaltaisi astua. Silti muukalainen sulki oven perässään, jäi silmät suljettuina huohottamaan sen puista pintaa vasten.

"Kehno sää ulkona", nariseva ääni virkkoi. "Oikea koiranilma."

Muukalainen hätkähti ja ääni naurahti. Hän uskalsi avata silmänsä ja näki, ettei paikka sittenkään ollut pimeä tönö, vaan majatalo. Tiskillä ei kuitenkaan ollut ketään ja yläkertaan vievistä portaista puuttui askelmia. Paikka oli ilmiselvästi hylätty, mutta takassa paloi silti hiipuva tuli ja katosta roikkui vanhasta kärrynpyörästä tehty kynttelikkö. Muukalaista pelotti, miksei hän ulkona ollut huomannut sisällä palavia valoja? Hän antoi katseensa pelostaan huolimatta vaeltaa läpi pölyisen alakerran. Jokainen pöytä tuoleineen oli pinttyneen lian peitossa ja tyhjä, yhtä lukuun ottamatta.

Takimmaisessa nurkkapöydässä nimittäin istui joku. Tummaan kaapuun pukeutunut huppupäinen hahmo, jonka naurahdus kumahteli enteen lailla lahoista seinistä muukalaisen korviin.

Muukalainen nielaisi.

"Oletko sinä hän? Oletko Kulkija?"

"Löysit minut, joten tiedät jo vastauksen. Onnittelut sen johdosta", nariseva ääni kuulosti lähes ystävälliseltä. "Harva on minua uskaltautunut etsimään ja vielä harvempi on minut onnistunut löytämään."

Helpotus humahti muukalaisen läpi. Hän oli onnistunut. Hän oli löytänyt Kulkijan, kohtalon taivuttajan. Helpotus oli kuitenkin vain hetkellistä, sillä ukkosen jyrähtäessä ulkosalla, kuuli hän sen jylinässä kauhean haukahduksen. Muukalainen pelästyi. Se odotti häntä aivan mökin vierellä eikä hänen pelästyksensä jäänyt Kulkijalta huomaamatta.

"Hornan hurtta on ikävä seuralainen", ääni hupun alta totesi samalla, kun jalka siirsi pöydän toista tuolia. "Käyhän toki istumaan, jotta voimme keskustella tilanteestasi ja vaihtoehdoistasi. Niitä taitaakin olla kovin niukasti, muuten et olisi etsinyt matalan majani tämänkertaista sijaintia."

Muukalainen astui varoen huoneen poikki ja istuutui pöydän ääreen Kulkijaa vastapäätä. Pöydällä paloi neljä eri tahtiin sulanutta kynttilää, tali oli valunut lammikoksi pöydän pintaa vasten. Talilammikossa seisoi leipäkori, joka vilisi toukkia. Muutama mato oli pudonnut korista pöydälle ja ne sätkyttelivät voimattomina sulaneessa kynttilänvahassa. Haju oli kammottava ja ensin muukalainen luuli löyhkän tulevan homeisista leivistä, mutta Kulkijan jälleen puhuessa hän tajusi hajun johtuvan ruskeanmustista hampaista, jotka mätänivät Kulkijan suussa.

"Milloin piski puri sinua onnetonta?"

Muukalainen kosketti vaistomaisesti vasenta kättään. Kämmenselkää, jonka hampaanjälkiä ei kukaan parantaja tai tietäjä ollut nähnyt. Vain hän näki ne sekä vilaukset Hornan hurtasta kannoillaan ja hän oli jo luullut tulleensa hulluksi, kunnes oli kohdannut sattumalta sauvaansa nojailevan kerjäläispojan. Kerjäläispoika oli pahoitellut haavaa, sanonut sen näyttävän kipeältä. Sitten poika oli neuvonut häntä etsimään Unohdetusta metsästä Kulkijan mökin ja tässä hän nyt oli.