Heijastuksia - novellikokoelma

Korppi ja joutsen (Ævintyr fanfic)

Kerron sinulle valkoisesta linnusta. Se asuu rajamailla Tuonelan virralla ja on kuvankaunis lipuessaan ylhäisenä vetten päällä. Musta virta ei pysty sen valkoisuutta tahraamaan, ei tarttumaan valkoisiin sulkiin. Täysin valkea ei valkoinen lintu kuitenkaan ole, nokkansa on keltainen ja aivan sen kärki pikimusta. Mustasta nokankärjestään valkoinen lintu pitää itsessään eniten, vaikka ihmiset ihailevat sen vitivalkoista höyhenpukua.

Sanotaan, että valkoisen linnun laulun kuulevat vain kuolevat ja se laulu on kauneinta, mitä elävä voi koskaan kuulla. Tuo valkoinen lintu sinut yli Tuonelan virran kantaa, saattaa Manalan maille Tuonettaren huomaan ja viestisi kuolleiden maasta eläville rantaan kantaa. Kun pieni lapsi kuolee, se valkoisen linnun suuriin siipiin kapaloidaan ja hautaan lasketaan ikiunta nukkumaan, laulujoutsenen kanssa pitkin Tuonelan virtaa lipumaan.

Sellainen on tuo valkoinen lintu, joka niin kauniisti laulaa.

Kerron sinulle seuraavaksi mustasta linnusta. Se asuu kaukana korvessa, suuren metsän keskellä. Metsän keskellä asuu myös mustan linnun isäntä, Kalvaslinnan maagi. Musta lintu on isäntänsä silmät, korvat ja siivet. Se lentää maailman ääriin kauas sellaisiin paikkoihin, jonne isäntänsä ei pääse. Se näkee ja kuulee matkoillaan asioita, joista se palaa kotiinsa isännälleen kertomaan, sillä vain Kalvaslinnan maagi mustaa lintua ymmärtää. Vastapalveluksena kertomastaan, näkemästään ja kuulemastaan sai musta lintu nimekseen Kaarne.

Ihmiset sysimustan Kaarnen lentoa peläten seuraavat ja sen raakkumista kovin kolkkoa kauhuissaan kuuntelevat. Kaarnen ristivät he korpiksi, pahanilman ja onnettomuuden tuojaksi. Eivät he mustan linnun raakuntaa ymmärrä, ei se ole kaunista ja iloista kuten peipposen taikka pääskysen liverrys. On korpin siis oltava surman enne, tuon suuren mustan linnun.

Niin ihmiset ajattelevat Kaarnesta, joka lentää yli metsien kuin varjo päivän kirkkaudessa. Sinäkin sen olet saattanut nähdä liitämässä taivaan halki. Mutta ei musta lintu suinkaan paha ole saati surman lähettiläs. Se on vain korppi, joka Korppikuninkaan luo lentää maailmasta kertomaan.

Sellainen on musta lintu, tuo tumma taivaan taitaja.

Kerron sinulle nyt tarinan molemmista linnuista, valkoisesta Tuonelan joutsenesta ja Kalvaslinnan metsien mustasta korpista.

Korppikuningas kaipasi apua Tuonettarelta. Oli näet käynyt niin, että korppikuninkaan vheínir oli sairastunut ja joutunut kalman koiran hampaisiin. Sellaista vitsausta ei maagi osannut parantaa ja siksipä lähetti hän mustan linnun Tuonelan virralle apua pyytämään: "Uskollinen Kaarneni, lennä rajamaille, Tuonelan virralle. Virralta löydät valkean laulujoutsenen. Pyydä joutsenta viemään viestini Tuonelaan ja mukanaan Tuonettarelta parannuskeinon tuomaan. Joutsen pyytää sinulta palkkion ennen matkaansa. Anna mitä tahansa valkoinen lintu pyytääkään, jotta vheínirin henki säästyy."

Kaarne lähti oitis matkaan ja lensi yötäpäivää, kunnes rajamaille löysi. Kaarne laskeutui Tuonelan virran rantaan ja ympärilleen katseli. Virta oli sysimusta ja ranta karu, mutta jokea pitkin uiskenteli valkoinen lintu, joka suoraan Kaarneen katseli.

Joutsen on kaunis, ajatteli korppi.

Korppi on kaunis, ajatteli joutsen.

Näin ajattelivat musta ja valkoinen lintu rajamailla toisistaan ensi kertaa kohdatessaan.

"Mitä tahdot?" kysyi joutsen korpilta.

"Apuasi tarvitsen ja sitä hartaasti pyydän", vastasi Kaarne. "Vie viesti isännältäni, Kalvaslinnan maagilta, Manalan Tuonettarelle. Hän apua tarvitsee pelastaakseen rakkaimpansa kalman koiran hampaista."

"Hyvä on, mutta ensin tahdon sinulta matkastani palkkion."

"Mitä tahansa minulta tahdot, Tuonelan joutsen, niin sen sinä saat", Kaarne vannoi muistaen isäntänsä sanat.

"Anna minulle kaikista mustin sulkasi kalleimmaksi muistokseni, niin toteutan pyyntöösi."

Muistathan, että valkoinen lintu on kovin mieltynyt mustaan väriin, jota sillä itsellään ei ole kuin nokan päässään. Kaarne kuitenkin yllättyi joutsenen pyynnöstä, mutta toteutti sen. Musta lintu nyppäsi höyhenpuvustaan kauneimman ja mustimman sulkansa, antoi sen joutsenelle, joka sen ilolla otti vastaan.

"Odota minua täällä, Kalvaslinnan korppi, kunnes palaan ja tuon Manalan emännän vastauksen."

Korppi istahti pyrstölleen kivikolle katselemaan, kuinka joutsen ui vastavirtaan Tuonelan synkkää jokea, kunnes ei valkeaa lintua nähnyt enää lainkaan. Kärsivällisesti korppi odotti joutsenen paluuta ollen kuitenkin huolissaan isäntänsä rakkaimmasta. Kalman koiran puremaa eivät elävät voineet parantaa.

Vihdoin korppi näki joutsenen palaavan, myötävirtaan sulavasti uiden. Joutsen nousi rantaan rajamaille.

"Tuonelan emäntä maagin pyynnön on kuullut ja tietonsa jakamaan suostunut", joutsen ilmoitti ja kertoi keinon, jolla isännän huolet hälvenisivät. Kaarne painoi tiedon tarkasti mieleensä, mutta kävi sitten kovin apeaksi.

"Olet kauneinta, mitä olen kuunaan nähnyt. En tahdo sinua unohtaa", korppi sanoi. "Laulusi on kauneinta, mitä elävä kuulla voi. Siispä ole kiltti ja laula minulle sulosointusi muistoksi."

Mutta joutsen pudisti päätään, ravisti kaarevaa kaulaansa.

"En voi. En tahdo laulaa sinulle kutsua Tuonelaan, en mukanani kuljettaa kuolemaan. Olet vielä liian elävä, olet sitä vielä pitkään."

"Anna minulle sitten kaikista valkoisin ja puhtain sulkasi kalleimmaksi muistokseni."

Tähän joutsen suostui ja oitis nyppäsi hohtavan valkoisen sulan höyhenpuvustaan. Korppi otti sen kiitollisena vastaan, valmistautui lähtemään rajamailta, jonne elävillä ei ilman syytä ollut lupaa astua.

"Lupaan sinulle jonain päivänä lauluni laulaa. Siihen asti sulkaasi kannan ja kaiholla kauneuttasi muistelen."

Korppi lupasi tehdä samoin.

Kaihoisin mielin toistensa pyynnöt täyttäneenä erosivat musta ja valkoinen lintu toisistaan. Korppi vei maagille tiedon parannuksesta ja näin pelastui vheínir kalman koiran hampaista. Joutsen jatkoi lipuaan Tuonelan virralla pienten vainajien saattajana ja henkien viestien välittäjänä eivätkä kaksi lintua enää kohdanneet toisiaan.

Kun metsän keskellä seuraavan kerran kuljet, saatat kuulla Kaarnen äänen. Korppi yksinäisenä yhä metsissä odottaa, että joutsen sille laulaisi ja siksi ikäväänsä korven siimeksessä raakkuu. Onneton ei musta lintu kuitenkaan ole, sillä valkoisen linnun sulka kalliina muistonaan kahden kauniin kohtaamisesta korppia iäti muistuttaa.