Heijastuksia - novellikokoelma

Näytös

Oli vain sinä ja minä. Aurinko paahtoi ihoamme, joka oli maalattu kuparinhohtoiseksi. Tulikuuma hiekka poltti paljaita jalkojamme. Meille oli annettu vain lannevaatteet suojaamaan niitä paikkoja kehoistamme, jotka olivat liian pyhiä ollakseen näkyvillä. 

Sinä mulkoilit minua, mylvit kuin peto, joka sinusta oli tehty. Partasi oli annettu kasvaa rehottavaksi ja epäsiistiksi, päästäsi työntyivät rumat sarvet. Minä seisoin vakaana paikoillani tanssijattaren lailla, tummat hiukseni valuivat viehkeinä alas selkääni, kultainen otsapanta kimalsi auringossa. Pitelin punaista kangasta kuin viittaa. Sen oli tarkoitus luoda harha, että väri sai sinut ärsyyntymään, vaikka sillä ei ollut mitään merkitystä sinulle.

Minua sinä vihasit. Minulle sinä olit raivoissasi, minun vuokseni nakkelit päätäsi ja kuovit maata jaloillasi ja käsilläsi kuin eläin.

Mustat kaavut kahisivat, kun valkonaamioiset kansalaiset tuijottivat meitä areenan katsomoissa eliitin saapuessa. Eliitin kultaiset naamiot hohtivat heidän saapuessaan. Eliitin mustat kaavut sulautuivat kansaan heidän asettuessaan aloilleen tuijottamaan areenalle, polttavalle hiekalle, jolta emme voineet enää paeta.

Eliitille oli varattu katsomon eturivi, joka ei eronnut muusta katsomosta millään lailla. Tieto oli yhteinen etuoikeus, joka ei vaatinut osakseen paremmuutta, auringolta suojaavia katoksia tai kuumuutta lieventäviä virvokkeita. Tieto oli hyve, tasa-arvo, jota kaikkien kuului vaalia tunteettomuuden hinnalla. Kultaiset naamiot valvoivat hyveen säilymistä, moitteettomuutta, jota me olimme tahranneet ja vastustaneet.

Mutta mikään ei ollut pysyvää, mitään ei voitu saavuttaa ilman uhrausta. Toisen meistä oli oltava uhri. Näin tämän täytyi mennä. Yksikään hymy ei voinut kohota kasvoille ilman verisiä kyyneleitä ja me olimme tienneet sen. Me tiesimme sen nyt, kun yksi kultakasvoinen kohotti kätensä ja laski sen sitten alas. Meille ei annettu aseita, sillä emme tarvinneet niitä. Eläimet eivät käyttäneet aseita.

Heilautin viittaa ja sinä hyökkäsit.

Syöksyit kimppuuni, syöksyit väriä päin ja minä väistin sinut helposti. Yritit muuttaa rynnäkkösi suuntaa, mutta vauhtia oli liikaa. Horjahdit, otit maasta tukea. Siirryin kauemmas sinusta, valmistauduin uuteen hyökkäykseen. Ärjyit raivoissasi, sylki lensi suustasi ja takertui partaasi. Hiekka pöllysi, kun keräsit vauhtia uudelleen. Sinä olit raaka väkevyys, jota minä notkeudella ja ketteryydellä vastustin. Me olimme voiman kaksi eri puolta ja tämä oli taistelu, jonka olimme valinneet.

Kävit päälleni uudestaan, jolloin heitin viitan menemään. Huidoit minua yhteenpuristetuin nyrkein yrittäen osua selkääni. Kumarruin ja kierähtelin väistellen iskujasi, jotka olivat pelkkää raivokasta voimaa. Sujahdin toiselle puolellesi, et ehtinyt kääntyä. Potkaisin sinua, tähtäsin terävästi keskelle selkää. Taidokas, harkittu ele voitti raa'an voiman. Kaaduit, kierit hiekalla ja peruutin sinusta taaksepäin.

Kaksi vaistojensa valtaamaa eläintä taistelivat keskenään tiedon taputtaessa hyväksyvästi.

Toivuit nopeasti, olit jaloillasi nopeammin kuin olin olettanut. Tällä kertaa en ehtinyt väistää. Kumarruin, mutta liian myöhään. Tartuit minua kaulasta, puristit ja ja kohotit minut ilmaan. Yritin potkaista sinua osumatta kuitenkaan mihinkään muuhun kuin ilmaan. Nakkasit minut olallesi, taoin selkääsi nyrkeilläni, mutta se ei estänyt sinua. Paiskasit minut maahan, ilma pakeni keuhkoistani.

Mylvit voitonriemuisena ja yleisö taputti lähes innottomastii. Pedon voimannäyte ei ollut heistä kiinnostavaa, sinähän vain toimit kuten vaistosi sinua määräsivät.

Makasin hiekalla sinun armoillasi, liian pitkän hetken ajan en pystynyt liikkumaan. Sinä asetuit nelinkontillesi, katselit kasvojani ja kallistit päätäsi. Sarvesi olivat vaarallisen lähellä. Silti katsoit minuun, et vain mulkoillut ja minä näin sinuun istutetun pedon läpi miehen, joka oli kerran silittänyt hiuksiani, pidellyt minua itseään vasten. Miehen, jota olin hellinyt ja rakastanut. Minä näin silmissäsi naisen ja miehen, meidät ja tunteet, jotka olivat rikoksemme. Räpäytit silmiäsi kerran, toisen. Heikon hetkesi huomasi myös eliitti. Kultaiset naamiot kääntyivät katsomaan keskellä seisovaa eliitin jäsentä, joka oli hetkeä aikaisemmin julistanut verisen taiston alkavaksi.

Käytin heikkouttasi hyväkseni. Jännitin vatsalihakseni, keräsin voiman jalkoihini ja potkaisin sinua ohimoon.

Karjaisit, päätäsi pidellen hoipertelit taaemmas. En säälinyt sinua, en antanut sinulle aikaa toipua vaan kävin kimppuusi yleisön taputtaessa. Iskin sinua kasvoihin, tartuin hartioihisi ja sain sinut kaadettua maahan. Niin valkoisten kuin kultaistenkin naamioiden kantajat taputtivat hillitysti ja sivistyneesti kuin teurastus polttavalla hiekalla olisi ollut taidokas näytös, pelkkä harjoiteltu esitys. Väkivalta ei liikuttanut kasvotonta yleisöä, joka taputti sivistyneesti.

Me kierimme toisiimme kietoutuneina polttavalla hiekalla. Riuhdoimme, väänsimme ja kuritimme toisiamme. Me olimme raivoa, himoa ja kiihkoa. Me olimme eläimiä, kiihkeitä ja vaistonvaraisia. Sinä ja minä edustimme kaikkea sitä, mitä eliitti ja sen myötä myös valkonaamioinen kansa halveksi. Silti he taputtivat hiekalla taistelevalle rappiolle, rakkaudelle. Meille, jotka näytimme heille kaiken kivun ja veren. Kaiken sen eläimellisen ja barbaarisen, jota he janosivat ja halusivat nähdä.

Iskin sinua takaraivoon, niskaan. Nousin ketterästi pystyyyn valmiina vastaanottamaan vastahyökkäyksesi. Hiekka kahisi, areenan halkoi raivokas, tuskaisa ärjähdys etkä enää noussut jaloillesi. Ryömit maassa, matelit kivusta irvistellen, mutta et noussut enää jaloillesi. Olit lyöty, minä olin lyönyt sinut ja siihen eliitti oli tyytyväinen.

Kultainen naamio hohti auringossa, kun ottelun aloittaja nousi paikaltaan, laskeutui areenalle, jolla hiekka yhä pöllysi. Käännyin katsomaan häntä, seisoin vastakkain rikoksemme nimenneen ja tuomiomme langettaneen ilmeettömän oikeuden edessä. Kädet ojensivat minulle keihään, kultainen naamio nyökkäsi kerran. Ihminen selätti eläimen, ihminen oli aseen arvoinen. Tartuin keihääseen, eliitti peruutti taaksepäin. Käännyin puoleesi, kohotin keihään, tähtäsin sinuun. Vain yksi isku, muuta ei tarvittaisi lopettamaan kaikki tämä, sinut ja minut, meidät.

Epäröin.

Jos tekisin sen sinulle, meidät unohdettaisiin. Tämän jälkeen meillä ei olisi enää merkitystä. Areena unohdettaisiin, kunnes jälleen jotkut yhtä vahvat antautuisivat himolle ja vaistoille. Valitsisivat tunteettoman tiedon sijaan taistelun, jota jotkut nimittivät rakkaudeksi.

Käännyit hiekalla ympäri, kohottauduit käsiesi varaan ja paljastit paljaan rintasi. Katsoin sinua, en sarvipäistä petoa, vaan sinua. Sinä anoit pedon silmilläsi minua tekemään sen ja lopettamaan tämän. Toisen meistä täytyi olla uhri, muuten emme merkinneet mitään ja niin ei saanut käydä. Meillä täytyi olla merkitystä.

Laskin keihään, annoin otteeni sen varresta herpaantua. Käänsin katseeni pois, tuijotin tuhansia valkoisia naamioita ja kuutta kultaista. En tekisi sitä, en voisi tehdä päätöstä. Mutta minun ei tarvinnut, sinä päätit puolestani.

Paino rysähti vasten keihäänkärkeä, jolloin vaistomaisesti puristin vartta lujempaa. Käännyin katsomaan sinua, joka olit seivästynyt itsesi keihääseen, jota minä pitelin. Teurastin sinut omasta tahdostasi. Veri pulppusi rinnastasi hiekalle, päästin irti keihäästä. Katsoit minua vielä kerran, näytit minulle meidät ja rojahdit maahan.

Näin tämän täytyi mennä. Veriset kyyneleet valuivat kasvoillani ja sinä hymyilit kouristellen kuoleman otteessa. Me olimme tienneet sen, me olimme päättäneet taistelun.