Heijastuksia - novellikokoelma

Tunteiden vanki

Pöydällä paloi kaksi kynttilää, suuri ja pieni. Valo riitti juuri ja juuri valaisemaan pöydällä olevan keskeneräisen puvun, jonka miehusta ei ollut vielä valmis. Sen kirjailut sädehtivät joka kerta, kun neula lävisti kankaan epätoivoisen tarkasti. Ompelevat kädet olivat verillä ja niitä särki, mutta ne jatkoivat raatamistaan. Käsillä oli kiire saada työnsä valmiiksi, sillä ne tiesivät olevansa myöhässä. 

Ompelijan pää nuokkui, väsymys herpaannutti hänen keskittymistään. Kädet haparoivat, laskivat neulan ja langan pöydälle. Pieniä pistohaavoja täynnä olevat sormet hieraisivat silmiä, joiden petolliset luomet eivät tahtoneet pysyä enää auki. 

Ylhäältä kuuluva nauru ja viulunsoitto eivät tavoittaneet häntä, joka yksin nukahti raadantansa ääreen huoneessa, jossa ei ollut kuin pöytä, tuoli ja kaksi kynttilää. 

Hän heräsi kolahdukseen. Pienempi kynttilä oli palanut melkein loppuunsa, sen liekki sinnitteli isomman kynttilän varjossa. Hän säpsähti kevyitä askelia, jotka kuuluivat oven toisella puolella olevasta portaikosta. Askeleet olivat tulossa alaspäin. Hädissään hän katsoi pukua, joka ei ollut valmis. Hän tarttui neulaan ja lankaan, jotka vapisivat hänen käsissään huoneen oven avautuessa narahtaen. 

“Et ole valmis.”

Ääni hänen yläpuolellaan oli pelkkä toteamus, mutta silti hän pisti hermostuksissaan neulalla sormeensa, jolloin se irtosi hänen käsistään. Neula vieri pöydän reunan yli lattialle tulijan jalkoihin, joka nosti pienen terävän esineen sormiensa väliin.

“Valtiatar, olen pahoillani..”

“Nukuitko sinä?” ääni keskeytti.

“Antakaa anteeksi, valtiatar”, mies yritti selittää uskaltamatta nostaa katsettaan puvusta, jota hän ei ollut ehtinyt saada valmiiksi. “Luulin teidän tulevan myöhemmin ja minä..”

Nainen otti kuuluvan askeleen hänen takanaan ja mies vaikeni.

“Annan sinulle yksinkertaisia askareita ja epäonnistut niissä”, mies kuuli neulan helähtävän naisen sormusta vasten. “Ja syyllistät siitä minua.”

“En, valtiatar.”

“Syyllistäthän. Syyllistät sekä niskuroit ja se loukkaa minua”, nainen ei korottanut ääntään seisahtuessaan tuolin taakse, jolla mies kyyristellen istui. “Enkö ole ruokkinut ja vaatettanut sinua? Enkö ole ollut tarpeeksi antelias?”

“Kyllä, valtiatar.”

Neulan terä hiipi miehen niskaa vasten.

“Näinkö sinä minut palkitset huolenpidostani?" mies käänsi päätään, jolloin hän kohtasi surullisen, pettyneen katseen. "Etkö rakasta minua enää?”

Mies lankesi tuoliltaan naisen jalkoihin. Hän ei kestänyt nähdä valtiarta surullisena, tämä ei saanut pettyä häneen. Hän takertui kiinni tämän puvun helmoihin. Puvun, joka oli yksi niistä kymmenistä mekoista, jotka hän oli itse alusta asti ommellut vain miellyttääkseen ja tehdäkseen naisesta onnellisen. 

“Rakastan, valtiatar! Tietenkin rakastan!”

Hän tuijotti anovana naisen kasvoja. Naisen, jota hän oli lapsuudestaan asti rakastanut, jota hän tulisi rakastamaan aina. Hän ei halunnut mitään muuta kuin kauniin, jumalaisen naisen kosketusta. Sitä, että tämä soisi hänelle edes yhden hyväksyvän eleen. 

Herttaiset, siniset silmät katsoivat häneen melkein kuin säälien. Suloinen, pehmeä käsi ojentui silittämään hänen vaaleita hiuksiaan. Nainen kyykistyi hänen tasolleen, kietoi kätensä tämän harteille. Toinen, silittävä käsi painautui hänen kasvoilleen. Peukalo sipaisi poskella olevaa naarmua, jolloin mies olisi voinut itkeä onnesta.

“Julius-kulta, puhut kauniisti, mutta silti annat minun pettyä”, nainen mutristi alahuultaan, kallisti kasvojaan. “Miksi vain sanasi osoittavat rakkauttasi eivätkä tekosi?”

Mies pudisti heikkoudesta väristen päätään. Valtiatar ei saisi sanoa noin. Hän rakasti naista, rakasti tätä enemmän kuin oli koskaan rakastanut mitään. Nainen painoi otsansa lähellä hänen omaansa saaden miehen henkäisemään. Mies hengitti kiivaasti naisen ihon tuoksua, jonka puuterikerrosten ja hajuvesien alta hän yhä haistoi heidän yhteisen lapsuutensa kesät ja puutarhan vadelmat.

Yksinäinen kyynel valui miehen poskelle.

“Loviisa..”

Miehen epätoivoinen kuiskaus jäykisti naisen vartalon ja koko olemuksen. Lämmin kosketus kasvoilla muuttui kylmäksi puristukseksi. Herttaiset silmät kaventuivat eikä mies enää uskaltanut katsoa niitä. Nainen taivutti kaulaansa, hipaisi huulillaan miehen korvan juurta.

“Meidän kaikkien on näyteltävä roolia, joka sopii meille parhaiten”, neula pisti häijysti miehen niskaa saaden tämän vinkaisemaan. Nainen puristi heidän käsiään yhteen, jolloin vääntynyt kuparisormus ja siro timanttisormus koskettivat toisiaan. 

“Halusin aviomiehen, Julius. Sen sijaan sain sinut.”

Kädet tönäisivät riutuneen miehen lattialle. Veripisaran tahrima neula kilahti lattiaa vasten naisen noustessa jaloilleen. Mies toisteli itkunsa lomasta lausetta, joka ei merkinnyt Loviisalle mitään.

Hän pudisti miehen säälittävyyden ajatuksistaan kuin tomun hienoista vaatteistaan. Vaatteistaan, jotka mies oli hänelle ommellut sen saman pöydän äärellä, jolla kaksi kynttilää seisoivat rinnakkain, pienemmän sydämen ollessa enää vain hauras kipinä.

Valtiatar lähti takasin yläkerran juhliinsa jättäen Juliuksen nyyhkyttämään yksin rakkautensa kanssa pimeään huoneeseen jossa, paloi enää vain yksi kynttilä.