Heijastuksia - novellikokoelma

Pohjolan lapset

Tämä on kohtaaminen, joka aina joulukuun kylmimpänä päivänä kerrotaan, jotta se lämmittäisi sydäntalven kylmettämiä sydämiä.

Lumi oli laskenut valkoisen harsonsa maan ylle. Metsä oli vaiennut talviseen uneen, vain koski pauhasi villinä uhmaten pakkasta ja jäätä. Kosken vuolas virta kantautui vain etäisenä jylinänä kallioiden luo kuin talvinen ukkonen. Kallioiden väliin oli rakennettu aikojen alussa puinen silta, joka ylitti solisevan puron. Puro taisteli veljensä kosken tavoin pakkasta ja jäätä vastaan, vaikka sen reunat olivat jo jäätyneet. Silti puro virtasi väsymättä, kuten vanha puusiltakin seisoi vuodenajasta toiseen väsymättä paikoillaan. Vanhan puusillan, joka oli vanhempi kuin koko heimon väki yhteensä, lankut nitisivät jääkerroksen piinaamina askeleiden koetellessa sen kestävyyttä.

Askelten omistaja oli nuori tyttö. Hän seisahtui keskelle siltaa, jolloin kylmä kiertyi välittömästi hänen ympärilleen yrittäen löytää tiensä turkiksilla vuorattujen vaatteiden alle. Kylmä olisi halunnut pesiytyä lämmön ytimeen ja karkottaa sen pois talven hyisestä valtakunnasta. Lämpö kuului kesään ja kevään ensimmäisiin päiviin, joihin oli vielä pitkä aika. Kaamos oli vasta alkamassa ja sen tyttökin tiesi. Aurinkoa ei näkynyt enää juuri lainkaan. Se oli vain kalpea viiru taivaalla, jonka hämärä nielaisi joka päivä hieman aikaisemmin. Hän kipristeli varpaitaan, jotka paksuista villasaappaista huolimatta kaipasivat jo kotiin, kodan houkuttelevaan lämpöön. Tyttö kuitenkin kieltäytyi tottelemasta kylmää, sillä sillan toista päätä lähestyi hahmo, jota tyttö oli tullut tapaamaan.

Tapaamaan, ei hyvästelemään, tyttö ajatteli ja pyyhkäisi hupun alta pilkottavia hiuksiaan rukkasen peittämällä kädellään. Hahmo kulki vaivatta kuuran peittämien vaivaiskoivujen ja pajupensaiden läpi. Hahmo oli verhoutunut yhtä lailla talvivaatteisiin kuin sillalla seisova tyttökin. Hahmo sai lähestyessään pojan ruumiinrakenteen. Vankemman kuin häntä odottavan tytön, mutta kovin hintelän ikäisekseen. Olihan poika jo melkein mies, nuorukainen. Sitä tyttö ei kuitenkaan tahtonut ajatella, vaan keskittyi tuijottamaan pojan pakkasen nipistelemiä kasvoja.

Pojan kasvot olivat totiset tämän astuessa sillalle. Sillan lankut natisivat uudestaan, ääni oli luonnoton valitus hiljaisessa lumen maassa, jossa vain kosken kaukainen pauhu ja puron päivä päivältä heikommaksi käyvä solina olivat sallittuja. Poika pysähtyi ja he seisoivat vastakkain, kaksi samanikäistä Pohjolan lasta. Huurre helmeili heidän turkistensa harmaissa karvoissa. He molemmat vain seisoivat kuunnellen hiljaisuutta, joka vaiensi jokaisen sanan heidän huuliltaan.

"Minun tulee ikävä sinua."

Pojan sanat olivat yhtä totiset kuin hänen kasvonsa. Silti ne saivat pienen hymyn kohoamaan tytön kasvoille.

"Ikäväsi unohtuu, kun onnistut ensimmäisessä kaadossasi. Pyytäjät saavat olla sinusta ylpeitä."

Viimeiseen lauseeseen kätkeytyi surua, jonka tyttö yritti parhaansa mukaan peittää. Pyytäjät lähtisivät tänään ja poika lähtisi heidän mukaansa. Parin päivän päästä alkaisi talven ensimmäinen lumimyrsky, niin olivat kylän vanhimmat ennustaneet, ja metsä hautautuisi paksuihin nietoksiin. Pyytäjien oli lähdettävä tänään, jotta he ehtisivät talvimajoihin ennen hankien tuloa. Siellä he viettäisivät pimeimmän kuun ja talviauringon noustessa horisonttiin alkaisi pyyntikausi. Tyttö tiesi pojan olevan innoissaan, mutta myös yhtälailla suruissaan kuin hän itse oli. Tämä olisi heidän ensimmäinen talvensa erossa toisistaan.

Talven jälkeen koittaisi kevät. Hanget sulaisivat, kuura katoaisi puiden oksista ja puro murtaisi sitä vanginneen jään. Kevät koittaisi ja pyytäjät palaisivat heimon luo. Sitä tyttö kuitenkin pelkäsi enemmän kuin yksinäistä talvea. Kun kevät palaisi, hänen tuntemansa poika olisi hävinnyt. Tutut, soreat kasvot olisivat kovettuneet ankaran talven jäljiltä, ehkä jopa saaneet ensimmäisen arpensa. Talven aikana pojasta kasvaisi mies ja tyttö itse pelkäsi pysyvänsä lapsena. Hänen aikuistumisriittinsä koittaisi liian paljon myöhemmin kuin pojan. Hän ei ollut valinnut pyytäjän tietä kuljettavakseen kuten poika.

Poika arvasi tytön ajatukset. Hän riisui toisen rukkasensa, riisui hupun päästään. Paljaalla kädellään poika kaivoi takkinsa alta korun, veti sen päänsä yli. Nahkaiseen naruun oli solmittu karhunhammas. Tyttö tunnisti korun oitis ja hämmästyi, kun poika tarttui hänen käteensä. Poika laski äitinsä karhunhampaan tytön kädelle. Pojan äiti oli ollut pyytäjä, karhunhammas oli peräisin hänen ensimmäisestä kaadostaan. Viimeiseltä pyyntikaudeltaan pojan äiti ei ollut tullut enää takaisin. Siitä oli jo monta talvea, mutta vainajien jättämät haavat parantuivat kovin hitaasti.

Tyttö aikoi kieltäytyä vastaanottamasta lahjaa, sillä hän tiesi kuinka paljon amuletti pojalle merkitsi. Poika kuitenkin pudisti päätään, painoi tytön käden nyrkkiin hampaan ympäri.

"Se on nyt sinun", poika sanoi ja virnisti. "Kun taas näemme, kaulallani lepää ihka oma saaliini."

"Aiotko kaataa samanlaisen ohton kuin äitisi aikoinaan?"

"En, vaan vielä suuremman."

Pojan kotoisa mahtailu tuntui tytöstä lämpimämmältä kuin nuotion valkea. Virne pojan kasvoilla sai tytönkin hymyilemään ja laskemaan hetkeksi huppunsa. Viima puri heti korviin kiinni. Tyttö sujautti kallisarvoisen amuletin kaulaansa, mutta ei tunkenut sitä takkinsa alle. Hammas kiiluisi hänen rinnallaan muistuttamassa häntä pojasta. Siten hän ei milloinkaan kadottaisi ystäväänsä.

Hiljaisuus kietoutui jälleen heidän ympärilleen. Vain puro solisi heidän allaan ja koski jylisi jossain kaukana heidän takanaan. Pohjolan lasten hyvästit olivat hiljaiset ja totiset. Kyyneleitä ei vuodatettu eikä kumpikaan yrittänyt estää toista, pyytää jäämään tai lähtemään mukaansa.

Lopulta tyttö irrotti otteensa pojan käsistä.

"Sinun pitää mennä", tyttö sanoi ja pudisti sormillaan hammaskorua. "Odotan sinua täällä, kun palaat takaisin."

"Palaan takaisin yhtä varmasti kuin aurinko palaa keskitalven jälkeen."

Pojan sanat olivat rauhaisa lupaus koittavasta keväästä, johon tyttö valoi uskonsa. Poika nosti hupun kasvojensa suojaksi eikä sanonut enää mitään. Tyttö jäi yksin sillalle katselemaan karhunhammas kaulallaan, kuinka poika kääntyi ja lähti. Kuurainen koivikko ja pajunoksat peittivät pojan ja toisivat hänet takaisin miehenä.

Lunta alkoi sataa hiljalleen harmaalta taivaalta. Pojan hahmoa ei enää näkynyt ja satava lumi peittäisi pian hänen askeleensa. Sillalla ei ollut tytölle enää mitään, ei ennen ensi kevättä. Kylmyys löysi vihdoin tiensä tytön iholle ja hän värähti pakkasen kiristyvää otetta. Hän lähti, sillan lankut narahtivat viimeisen kerran.

Puron solina vaimenisi ja jäätyisi muutaman päivän kuluessa ja yksinäistä siltaa lohduttaisi enää vain kosken jylinä. Talven hyinen henkäys jähmettäisi koko Pohjolan moneksi kuukaudeksi, mutta erääseen paikkaan jäinen kosketus ei ylettyisi. Tytön rinnassa, karhunhampaan kohdalla hehkuvaa lämpöä talven kylmyys ei voisi jäädyttää.

Kerran vielä, kuten jokaisena vuonna, sydäntalvi väistyisi ja antaisi kevään lämmön sulattaa luonnon ja ihmisten sydämet. Luottakaamme siihen, kuten Pohjolan lapset hyisessä yksinäisyydessään luottavat.