Heijastuksia - novellikokoelma

Vainajarakkaus

Nainen joi kahvia keittiönpöytänsä ääressä selaten sanomalehteä. Hänen huomionsa kiinnittyi katoamisilmoitukseen, ilmoituksen kuvassa hymyili tummatukkainen mies itsevarmaa hymyä. Miestä ei ollut vieläkään löydetty, havainnoista pyydettiin soittamaan ilmoituksen alalaidassa olevaan numeroon. Nainen taitteli lehden siististi kahtia. Hän sipaisi hajamielisenä mustan polkkatukkansa korvansa taakse suomatta kadonneelle miehelle sen kummempaa ajatusta, yhden vain.

Oli totta, ettei miestä ollut löydetty, mutta mukavan pehmeä hauta hänellä kylläkin oli.

Nainen nousi pöydän äärestä, vei kahvikuppinsa tiskialtaaseen. Hän vilkaisi rannekelloaan, oli aika mennä. Olisi epäkohteliasta myöhästyä heidän ensitreffeiltään. Rakkaus ei odottaisi ketään ja sitä paitsi hän oli päättänyt haluavansa tänään kolmen kimpan. Siihen puuhaan tarvittiin kolme, joten hän tarvitsi vielä toisen. Nainen heitti eteisen naulakosta takin niskaansa, varmisti sen olevan varmasti takkinsa taskussa. Hän loi hymyn makuuhuoneensa suuntaan ennen kuin lähti ulos.

Hänen jo löydetty rakkaansa ei karkaisi minnekään hänen poissaollessaan.

                                                                              ***

Nuori mies suki hermostuneena neonvihreäksi värjättyjä hiuksiaan. Hän norkoili baaritiskillä vilkuillen vuoroin narikkaan, vuoroin baarin ainutta seinäkelloa. Entä jos hänen seuralaisensa ei tulisikaan? Olihan hän itse tullut hieman etuajassa, mutta eikö naisenkin olisi pitänyt olla jo täällä? Mies alkoi katua, että oli ylipäätään ilmoittanut itsensä baarin ystävänpäivätempaukseen, yksinäisten sinkkujen treffi-iltaan. Hän odotti yhä hermostuneempana, tilasi itselleen kaljan. Nainen oli valinnut ottaa yhteyttä juuri hänen ilmoitukseensa, joten täytyihän sen tarkoittaa, että nainen oli myös tulossa. Hän hörppäsi tuopistaan ja juuri silloin joku kosketti häntä olkapäähän.

"Hei", nainen tervehti kysyvällä äänensävyllä, sipaisi mustan polkkatukkansa korvansa taakse. "Sä olet varmaan Hulk?"

Mies oli vetää kaljahörppynsä väärään kurkkuun. Hän tyrskähti ja kääntyi naisen puoleen häveten välittömästi typerää nimimerkkiään. Anonyymius kuului jutun juoneen ja vihreä hirviö oli vielä edellisviikolla tuntunut hyvältä idealta.

"Joo. Sä oot vissiin Tuonetar?"

Nainen ei vaikuttanut ollenkaan häpeävän omaa nimimerkkiään, hymyili vain myöntävästi.

"Otatsä jotain?"

"Punaviiniä, kiitos."

Alkuillan ajan mies koitti parhaansa mukaan peittää hermostuneisuutensa. Nainen kuunteli keskittyneesti hänen puheitaan turhanpäiväisestä elämästään syömättä ja juomatta juuri mitään. He olivat tilanneet pikkusuolaista, jota mies naposteli lauseidensa välissä. Edes punaviinilasi ei ollut tyhjentynyt, nainen oli siemaissut viiniään vain muutaman kerran. Naisen koko huomio oli hänessä ja mies toivoi sen olevan muutakin kuin vain kohteliaisuutta. Häntä hermostutti naisen rannekellon viisareiden liikkuessa eteenpäin ja ympäri, eteenpäin ja ympäri. Illan lopuksi seuraisi tuttu kysymys, kumman luo? Viime kerrasta oli niin kauan.. hän vilkaisi vaivihkaa naisen kulmakorua miettien oliko nainen kokeneempi kuin hän. Tuolla ulkonäöllä pakkohan naisen oli olla. Mies tunsi paineiden kasvavan hänen tilatessaan vielä yhden kaljan.

Nainen ei puhunut itsestään juuri laisinkaan, sen mies oli huomannut. Nainen oli vain kertonut asuvansa yksin ja olevansa töissä hautausmaalla. Miehestä se oli karmiva työpaikka ja hän sanoikin sen ääneen, jolloin nainen vain naurahti. Kuolleiden kanssa oli kuulemma helpompi tulla toimeen kuin elävien. Mies oli nauranut sille hieman liian pitkään, nainen oli ottanut viimein uuden siemauksen lasistaan. Mies ei kehdannut edes kolmannen kaljan puolivälissä huomauttaa, että nainen oli varmaan tullut suoraan töistä heidän treffeilleen. Nainen haisi kirjaimellisesti ihan kuolemalta.