Heijastuksia - novellikokoelma

Murheenlaulaja

Hän kulki sateenvarjonsa alla, kulki ympäri maita ja mantuja. Missä hän ikinä kulkikaan, sinne häntä seurasivat sade ja kylmä tuuli, puiden putoavat lehdet. Hänen tulonsa vapautti luonnon vehreyden taakastaan, riisui puut paljaiksi kesän painosta. Hän antoi kasvien huokaista ja käpertyä kasaan, lakastua ja vaipua horrokseen odottamaan talven lumiharsoa ja kevään lämpöä. Minne ikinä hän kulkikaan, hän toi mukanaan lohduttoman, sateisen syksyn. Hänen laulunsa toi mukanaan syksyn ja siksi kai häntä Murheenlaulajaksi sanottiin.

Murheenlaulajan laulu oli surumielisempää kuin joutsenen viimeinen laulu, kauniimpaa kuin tuulikellojen vieno helinä. Hän kulki vaiti sateenvarjonsa alla kunnes saapui uuteen kylään, uuteen kaupunkiin, jonne hän hetkeksi asettui.

Hän istui puisen penkin päälle yksinäisen talon eteen, jonka ohi väki kulki kuitenkaan huomaamatta taloa tai sen edessä istuvaa Murheenlaulajaa. Murheenlaulajaa, jonka laulun kuuleminen olisi voinut olla kaunein hetki heidän elämässään, jos he vain olisivat unohtaneet kiireensä ja pysähtyneet kuuntelemaan syksyn ensi säveliä.

Illan tullen Murheenlaulaja aloitti laulunsa. Hän lauloi iloista ja suruista, vihasta ja rakkaudesta. Hän lauloi kaikesta siitä, mitä oli matkoillaan nähnyt. Laulaessaan hän oli hetken verran vapaa, hetken verran hän oli kuningas. Häntä säestivät vain kevyet vesipisarat, jotka ropisivat hänen sateenvarjoaan vasten. Muuta hän ei tarvinnut.

Murheenlaulaja tavoitti laulullaan taivaan tähdet ja kuun, mutta ei ihmisiä, jotka kulkivat kiireidensä sokaisemina hänen ohitseen. He eivät nähneet eivätkä kuulleet kaikkea sitä kauneutta ympärillään, josta Murheenlaulaja sanattomalla laulullaan kertoi.

Oli kuitenkin eräs, joka pysähtyi kuullessaan Murheenlaulajan laulun. Pieni lapsi seisahtui sateeseen, käänsi katseensa Murheenlaulajaan, joka yhä istui yksinäisen talon luona ja lauloi säveliä, joiden tahdissa syksyn ensimmäiset lehdet putosivat maahan. Lapsi seisoi hiljaisessa vesisateessa ja kuunteli. Pieni lapsi kuunteli maailman kauneudesta kertovaa laulua, laulua iloista ja suruista, joita lapsen mieli ei vielä ymmärtänyt. Mutta pieni lapsi halusi ymmärtää, hän halusi kuunnella ja oppia kaiken sen kauneuden, josta sanaton laulaja lauloi.

Murheenlaulajan laulaessa pienen lapsen maailma pysähtyi. Hän ei kuullut nimeään huudettavan jostain kaukaa kiireen keskeltä. Kiireen, jota hän ei vielä halunnut osaksi elämäänsä, osaksi omaa maailmansa, joka oli sateen ja hitaasti nousevan sumun keskellä vilpitön. Sillä kiire johti välinpitämättömyyteen ja itsekkyyteen, jotka eivät kuuluneet lapsen kauniiseen maailmaan, jota Murheenlaulaja laulullaan säesti ja kannatteli.

Sormet tarttuivat lapsen käsivarteen. Ne nykäisvät kärsimättöminä ensin kerran, sitten toisen. Pieni lapsi olisi halunnut jäädä kuuntelemaan, jäädä vielä hetkeksi omaan maailmaansa, mutta aikuisen käsi veti häntä mukaansa. Lapsi katsoi ylöspäin aikuisen ankariin kasvoihin, jotka tuntuivat sanovan: kiirehdi, kasva, aikuistu.

Aikuinen nykäisi kolmannen kerran, jolloin lapsi antoi periksi. Aikuinen talutti hänet mukaansa maailmaan, jonne Murheenlaulajan laulu ei kuulunut.

Murheenlaulaja katseli lapsen loittonevaa selkää, joka katosi usvan ja tihuttavan sateen taakse. Hän hymyili alakuloisena, antoi laulunsa sointujen kohota yhä ylemmäs taivaisiin. Tuuli tarttui säveliin, kuljetti ne mukanaan aikuisuuteen katoavan lapsen luo.

Tuuli kuiskasi sävelet lapsen korvaan. Lapsi kääntyi, mutta näki vain yksinäisen talon, jonka edessä oleva ikivanha penkki oli tyhjä. Lapsi katsoi hämillään kauemmas metsikköön, jossa sateli hiljalleen syksyn ruskeiksi värjäämiä lehtiä. Lehtisateen läpi kahlasi sateenvarjonsa alla vaiti kulkeva Murheenlaulaja, jota aikuiseksi kasvanut lapsi ei enää nähnyt.