~ Nobody (onedirection fanfic)

Prologi

"Älä kuvittelekkaan lähteväsi minnekkään!" Mark Layton huusi minkä pystyi juostessaan tyttärensä perässä puhtautta hohtavia puuportaita alas. Hänen tyttärensä, Alexandria Laytonin onneksi, isäukkoa painoi jo kunnialla saavutetut vuodet, joten nuoren naisen oli helppo saavuttaa etumatkaa. Tytär juoksi niin lujaa kuin suinkin pääsi, suuri reppu selässään olohuoneen poikki eteiseen - jossa oli tie vapauteen.

"Johan! Marcus! Ottakaa hänet kiinni!" Herra Laytonin oli pakko pysähtyä puuskuttamaan. Hänen kuntonsa oli mitä surkein. Karkailevan tyttären metsästys jätettiin siis turvamiesten hoiviin. Alexandria sulloi risaisimmat tennarinsa jaloihinsa. Nauhojen solmimiselle ei ollut aikaa - turvamiehet olisivat hetkellä millä hyvänsä katkaisemassa tytön pakosuunnitelman- ellei tämä pitäisi kiirettä. Vaaleat hiukset ilmaa halkoen, Alexandria syöksyi ovesta ulos vapauteen. Taakseen vilkaisematta hän pakotti jalkansa liikkumaan niin sukkelasti kuin vain pystyi. Hän kiisi yli suuren asfaltoidun pihan, ja pakotti itsensä taistelemaan päästäkseen juoksemaan vieläkin lujempaa. Tie vapauteen ei ollut vielä taattua, edessä oli suuri raudasta kuvioitu portti, joka nitisten ja naristen yritti vääntäytyä kiinni. Portti oli tällä hetkellä Alexsandrian ainoa pakoreitti, sillä porttiin päättyi läpi valtavan suuren kartanon pihan reunustama aita, jolla oli kokoa vähintään parisen metriä - eikä sen ylitys kävisi äkkiä.

"Tuolla hän on!"

"Sulkekaa ne nopeammin!" turvamiehet saavuttivat karkulaista metri metriltä. Karkulainen saattoi kuulla moottorin hyrähtävän käyntiin, mutta tällä kertaa aika olisi hänen puolellaan. Alexandria sujahti portista ulos, ennenkuin se jymähti kolisten kiinni. Mustapukuiset turvamiehet saavuttivat kovaan ääneen kiroillen portin- ja yrittivät epätoivoisesti saada sähköllä toimivan hötiskän aukeamaan. Alexandria saattoi erottaa isänsä vihaiset huudot, turvamiesten kiroilut, ja auton tyhjälläkäynnin. Mahdollisuudet onnistumiseen olivat loistavat. Alexandria juoksi läpi rikkailla omakotitaloilla reunustetun kotinkadun, jonne hänen entinen varjeltu elämä jäi kuin tuhka tuuleen - nyt hän olisi vapaa.

Alexandria oli suunnitellut pakomatkansa huolella, aina viimeistä siirtoaan myöten. Ja kuten onni antoi myöden, lähimmän bussipysäkin aikataulut pitivät kerrankin minuutilleen paikkaansa. Liian räikeän sininen bussi pysähtyi kuuliaisesti parin metrin päähän olevalle pysäkille. Alexandria oli itseensä tyytyväinen taittaessaan viimeiset raskaat metrit bussille. Varmuuden vuoksi hän kiskoi liian suuren mustan hupparinsa hupun päähänsä tunnistamisen välttämiseksi, ja kapusi pelastuksensa kyytiin.

Minne hän oli matkalla? No, vapauteen tietenkin, jonnekkin kauas täältä Amerikasta. Hän ei ollut päättänyt sitä aivan vielä, minne loppujen lopuksi oikein päättyisi. Hän oli päättänyt lentää ensimmäisellä mahdollisimman pian lähtevällä lennolla jonnekkin kauas - jonnekkin, josta hänen isänsä ei tulisi häntä etsimään. Niimpä Alexandria jäi pois linja-autovuoron päätepisteellän, lentokentällä. Illinoisin lentokenttä oli kohtuu iso, mutta harvemmin lennoille lähtivät ihmiset näin aikaisin, kello ei ollut edes vielä kuutta. Alexandria käveli varmoin askelin sisään terminaaliin. Värikkäillä numeroilla ja teksteillä varustetut taulut ilmoittivat viimeisen tunnin sisällä lähtevät lennot. Valikoima ei ollut laaja, mutta karkulainen löysi nopeasti matkansa päätepisteen; hän lentäisi Lontooseen.

Nuori nainen hymyili itsevarmasti ostaessaan lipun. Passia kysyttäessä Alexandria kaivoi reppunsa pienoisesta sivutaskusta suunnitelmansa hankalimman osion, väärennetyt paperit. Uuden henkilöllisyyden saanti oli ollut työn takana, mutta onneksi hän sattui olemaan rikkaasta perheestä, jossa raha ei tosiaankaan ollut ongelmana. Lipun myyjä hymyili kainosti. Hän oli nuori tummahiuksinen mies, komeakin, mutta Alexandria ei sitä huomannut, sillä hän halusi päästä vain mahdollisimman nopeasti pois maasta.

"Lento Illinoisista Lontooseen lähtee kymmenenminuutin kuluttua", kuulutus pisti vipinää hänen kinttuisiinsa. Eikä siinä vielä kaikki, turvatarkastuksien ulkopuolelta kuului juoksevien askeleiden töminää, joka laittoi Alexandrian juoksemaan loppumatkan koneeseen nousupaikalle.

Karkulainen nousi huojentuneena koneeseen. Hän löysi nopeasti paikkansa puoliksi tyhjästä koneesta. Ikkunapaikka suunnilleen keski kohdassa oli Alexandrialle helpotus, vaikka konetta vain täyttikin lähinnä työmatkalle lähtevän näköisiä pukumiehiä. Alexandria riisui hupparinsa, ja antoi takkuisten hiustensa valahtaa vapaana olkapäilleen. Pienen odottelun jälkeen kaijuttimista kajahteli ilmoitus lentoon noususta, lentäjän esittely ja muutama turvallisuusseikka, jotka olivat jo paljon matkanneelle naiselle tuttuja juttuja. Kone käynnistyi hitaasti, ja ennenkuin Alexandria huomasikaan, kone oli jo ilmassa. Samalla Alexandria jätti taakseen Illinoisin - hänen kotikaupunkinsa- ja samalla koko Amerikan. Mutta sinne jäi myös Alexandria Layton, sinne jäi minun entinen minäni, se jonka tunsin. Nyt olisi jäljellä vain Alexandria Laytonin keho ja samanlainen ulkonäkö. Nyt olisin Sarah Connery, ja saisin aloittaa kaiken alusta.