~ Nobody (onedirection fanfic)

Chapter 11 ~ Alex

15.10.2014

10:23

Lontoo

Harry näytti melkein säälittävältä. Mies oli tullut oven taakse tasan vartin yli kymmenen, seisonut siellä melkein kymmenen minuuttia ja vasta sitten koputtanut kevyesti huoneeni oveen. Koska ovi oli lukossa, en voinut rientää sitä vierailijalleni avaamaan, joten Harry tuli suoraan sisään. Istuin lattialla jalat vatsaani vasten vetäneenä ja kohotin aavistuksen tyhjää katsettani oven suuntaan miehen astuessa sisään. Harry tuli yksin ja sulki kevyesti oven perässään.

Tunsin seinien kaatuvan päälleni. Minua ahdisti, sydämmeni pamppaili entistä nopeampaa ja väristysten aalto kulki selkääni pitkin saaden minut tärisemään. Tuijotin ikkunaani, ainoaa tämän hetkistä valon lähdettäni, enkä pystynyt katsomaankaan Harryyn. Tunsin miehen tuijottavan riutunein kasvoin poissaolevia kasvojani. Kuulin miehen hengityksen hiljaisen väreilyn. Harry otti varovaisen askeleen suuntaani.

"Mä olen pahoillani ja vaikka et haluiskaan kuunnella mua niin sun täytyy tulla mun mukanani alas", Harry aloitti epävarmana. Henkäisin hiljaa, mutta tuijotin edelleen ikkunasta loistavaa katonharjannetta. En halunnut lähteä minnekään, anteeksi nyt vaan Harry.

En tiedä kauanko olimme siinä, ehkä viitisen minuuttia tai sitten puolisen tuntia. Tuijotin ikkunaa, Harry tuijotti minua. Puristin entistä tiukemmin jalkojani, kuin joku olisi ottamassa ne minulta pois. Tyhmä ajatus, mutta siltä minusta tuntui. Harryllä oli kova pala purtavana. Tämän piti viedä minut alas, että pojat saisivat raahata minut autoon, joka veisi meidät veljeni kanssa lentokoneeseen. Kone lentäisi suorinta reittiä Illinoisiin, jossa meitä olisi vastassa isämme. Sitten saisin ehkä lyönnin kasvoihini, tai kaksikin, ja minut lukittaisiin huoneeseeni kunnes täyttäisin kaksikymmentäviisi, isäni olisi etsinyt minulle sopivan rikkaan puolison naimakaupaksi ja menisin samana kesänä naimisiin. Sitten eläisin loppuelämäni miehen kanssa, jota en tulisi koskaan rakastamaan. Tämä saattaisi olla samanlainen vapauden riistäjä kuin isäni, enkä pystyisi päättämään asioistani enää koskaan. Ja sitähän minä en halunnut.

Ovi avattiin uudelleen ja joku toinenkin ihminen tuli sisään huoneeseen sulkematta oveani. Harry luultavasti katsoi tätä epätoivoisena ja mies, oli sitten kuka tahansa, katsoi Harryä kulmat kurtussa. Katsoin edelleen ikkunaan, enkä välittänyt vaikka joku käveli aivan viereeni, polvistui tasolleni ja hengitti vasten kasvojani.

"Alexa", karhea ääninen mies kuiskasi. Tämän äänen tuntisin vaikka missä ja tätä ääntä en halunnut kuulla. Se oli veljeni Alex.

"Mä en ole lähdössä mihinkään sun kanssasi", henkäisin hiljaa ja kuulin ääneni värisevän. Katon harjanteelle, jota siis edelleenkin tuijotin, istahti suuri ylväs harakka.

"Mä haluan puhua sun kanssasi ja selvittää nämä asiat, ilman että juokset tiehesi. Sun on hyvä tietää, etten ole täällä ainoastaan isämme vuoksi vaan siksi, että olin oikeesti huolissani susta, Al. Sä olet joskus niin ajattelematon", Alex mutisi, "mennään alas puhumaan enemmän."

Alex siirsi kätensä kevyesti selkäpuoleltani ympärilleni ja auttoi minua nousemaan ylös nostamalla minua. Nousin huojuville jaloilleni hitaasti. Alexin käsi kiertyi ympärilleni ja tämä kiskoi minua ovelle päin, jossa seisoi myös jäätynyt Harry. Hän tuijotti minua edelleen, enkä katsonut takaisin, vaan annoin veljeni vetää minua eteenpäin. Tulimme tutun näköiselle käytävälle, josta käännyimme portaikkoon. Kompuroin valkoisissa puuportaissa, mutta Alexin tukeva ote piti minut pystyssä. Kuulin Harryn tulevan perässämme portaat alas, joiden päässä meitä odottivat Liam, Louis ja Niall. Miehet katsoivat minua hieman huolestuneesti ja varuillaan, mutta en kiinnittänyt heihin sen enempää huomiota. Alex johdatti minut Liamin sohvalle, siihen mistä kaikki tämä sotku alkoi ja mihin se ilmeisesti, ja toivottavasti, loppuisikin.