~ Nobody (onedirection fanfic)

Chapter 1~ I am Sarah

Lontoo,

14.9.2014 17:34

Harmaat pilvet tekivät ilmasta synkän ja masentavan, jota korosti tasaisesti pienen kerrostalon kattoa rummuttava sade. Ilma oli hyvinkin tyypillinen Lontoossa ja korosti täydellisesti mielialaani juuri tällä hetkellä.

Marcus Bath, kiinteistövälittäjä, lupasi hommata minulle jonkin kivan kaksion vuokralle. Hän istui kanssani tulevan vuokrakämppäni pienellä ruokailuryhmällä, joka ilmeisesti kuului pakettiin. Marcus täytti kaavakkeita sillä aikaa, kun tuijottelin vesinorojen peittämän lasiruudun läpi Lontoon synkkää, sateista pohjoisosaa. Pohjoisosassa asuivat eivät-niin-rikkaat ihmiset, sen vuoksi talot eivät näyttäneet niin uusilta ja hienoilta kuin muualla. Se sopi enemmän kuin paremmin Sarah Conneryn henkilöllisyyteen, minun uuteen minääni, jonka piti olla köyhä, työtön ja masentunut nuori naisen alku. Vanhan minäni ystävä Roy hankki minulle uuden henkilöllisyyden, jonkin sellaisen, joka olisi täysin päinvastoin entisen minäni elämää. Ja niin se oli, mutta Sarah Conneryllä oli tosin tällä hetkellä enemmän rahaa kuin roskaa, kirjaimellisestikkin.

"Neiti Connery" Bath, joka istui vastapäätäni, käänsi paperinsa minulle, "tarvitsen vielä allekirjoituksenne, niin kaikki on sovittu."

Nappasin pöydältä kuulakärkikynän ja rustasin allekirjoituksen paperin alaosaan sille tarkoitetulle paikalle sen enempää lukematta itse paperia. Marcus hymyili ystävällisesti pakatessaan paperinsa kuluneeseen nahkasalkkuun. Pyörittelin kiinteistövälittäjätoimiston logolla varustettua kynää sormieni välissä.

"Se oli sitten siinä." Marcus nousi pöydästä, samaan aikaan kuin minäkin, ja työnsi tuolinsa pöytää vasten. Saatoin miehen läpi askelten kaikuna toimivan tyhjän huoneiston läpi ovelle.

"Hyvää päivänjatkoa, neiti Connery"

Väläytin pienen hymyn.

"Samoin Bath"

Marcus Bath hymyili astuessaan ulos kerrostalon tupakan hajuiseen portaikkoon ja painoi oven kiinni. Jäljelle jäi minä, ja minun valkoiseen hukkuva vuokrakämppäni.

Lähikaupan asiakkaat olisi voinut laskea sormin. Se kävi minulle enemmän kuin hyvin. Työnsin huojuvaa kärryä ympäri pienen kaupan ahtaita käytäviä, ja ladoin ruokaa metallihökkyyrän täytteeksi. Yritin valita jotain sellaista, mistä olisi helppo valmistaa purtavaa - vaikka kokkaustaitoni ovatkin maailman kehnoimmat. Ajattelin pastan keittämisen olevan tarpeeksi helppoa minulle, joten ladoin pastapaketteja pienen pinon kärryn pohjalle, joka kärryn huojuessa levisi yhdeksi suureksi läjäksi. Pastan kaveriksi ladoin parin päivän salaattitarvikkeet ja pari maitotölkkiä. Näillä eväillä pärjäisin ainakin pari päivää - ellei viikonkin.

Työnsin melkein kukkurallisen kärryni kassan viiden hengen jonon jatkoksi. Ruuan lisäksi kärryssä lojui pari violettia pakettia ruskeaa hiusväriä. Minun olisi pakko muuttaa ulkonäköäni, ellen haluaisi joutua tunnistetuksi. Tälläkin hetkellä oli olemassa siihen riski, mutta hyvin epätodennäköinen. Kyseessä oli niin pieni kauppa, ja sen pienehkö asiakaskunta, jolla tuskin oli hajuakaan, kuka oli Alexandria Layton (ainakaan Marcus Bath ei sitä huomannut). Toivoin taakse löysästi vedettyjen blondien hiusteni - jotka oli hukutettu mustan hupparini huppuun- ja meikittönmän naamani tekevän minusta tunnistamattoman jonon lyhentyessä ihmis ihmiseltä. Edessäni seisova harmaahupparinen mies kumartui jonkin juorulehteä mainostavan mainoksen puoleen aivan kassan vieressä. Se oli töykeää ja epäkohteliasta, sillä olin varma, että tämä tiesi takanaan olevasta jonosta. Kassalla oleva silmälasipäinen nuorukainen rykäisi kovaan ääneen edellisen asiakkaan pakattua tavaransa.

"Et voisi millään liikuttaa jalkojasi eteenpäin?" ärähdin.

Hupparityyppi suoristautui ja otti pari huteraa askelta eteenpäin, kassamiehen pyörittäessä silmiään. Mies vilkaisi nopeasti taakseen, ja ehdin erottaa hupparin hupun alta pilkistävät tumman ruskeat kiharat. Hän maksoi nopeasti ostoksensa, sipsipussin ja kaksi kolapulloa, ja käänsi uudelleen huomionsa minuun. Tyhjensin kärryäni nopeaan tahtiin liukuhihnalle. Tunsin miehen tuijotuksen, ja sivusilmällä näin hänen pakkaavan samalla ostoksiaan suureen muovipussiin. Erotin miehen kasvoista tummien kiharien lisäksi kirkkaan vihreät silmät ja komeat kasvojen piirteet. Maksoin ostokseni ja siirryin pakkauspuuhiin, mutta huomasin miehen jääneen toljottamaan ovensuuhun. Lastatessani ruokatarvikkeita pussiin, tuijotus alkoi ärsyttämään ja pelottamaan minua suunnattomasti. Mitä jos hän tunnisti minut? Yritin unohtaa koko tyypin asettaessani hiusväripurkit pussin päällimmäiseksi, mutta epäonnistuin huomatessani, ettei kiharahiuksinen mies ollut ottanut askeltavaan poistuakseen. Kauppakassi painoi kamalasti, vaikka kannoin sitä kaksin käsin. Kävelin määrätietoisesti miehen ohitse ovelle, ja yritin tarttua haparoiden oven kahvaan, mutta jonkun käsi ehti ennen minua. Mies työnsi kevyellä liikkeellä oven edestäni auki.

"Tarvitset kantoapua, vai mitä?" karhea brittiaksenttin läpi erotin kiusoittelevan sävyn, joka ei minua hämännyt.

"Äh, ei kiitos" tiuskaisin, vaikka käteni huusivat hoosiannaa. Kuulin selkeästi viereltäni miehen askeleet, joidenka tahdikas töminä asettui samaan tahtiin omani kanssa. Karhea naurahdus pakotti katseeni kääntymään. Hupparityyppi hymyili vinosti vihreät silmät sädehtien pilkasta.

"Kuule, asuisit missä tahansa, niin tuota kassia et noilla käsillä kyllä sinne jaksa raahata" vihreät silmät paljastivat miehen pidättelevän naurua, "joten voin säästää sinut hartiakivuilta ja kantaa sen puolestasi."

Kurtistin kulmiani.

"Kuulehan nyt töykeä ahdistelija" pysähdyin ja lepuutin kipeitä käsiäni laskemalla niiden taakan hiekkaiselle jalkakäytävälle, "se että jaksanko kantaa ostoksiani kotiini asti, ei kuulu sulle pätkääkään, joten ole hyvä ja anna mun elää ongelmieni kanssa."

Mies pysähtyi vastapäätäni ja purskahti nauruun.

"Töykeä ahdistelija?"

Pyöräytin silmiäni ja tartuin uudestaan kantamukseni kahvoihin. Tuntin kuinka käsieni surheita lihaksia kivisti aivan suunnattomasti, vaikka en ollut kantanut kassia edes sataa metriä. Purin kevyesti huuleeni ja nostin vapisevin käsin kassin ilmaan. Kipu vihlaisi ranteitani ja käsiäni. Ehkä apu tosiaan olisi tarpeen. Ehkä tuo tuntematon töykeä hupparityyppi ei varastaisi ostoksiani. Ehkä tosiaan saattaisin luottaa vieraaseen mieheen edes sen verran. Mies kokosi itsensä, mutta hykerteli edelleen nähdessään varmasti tuskaisen ilmeeni.

"Okei okei" päästin käteni tuskasta, "kanna ihmeessä ostokseni."

Mies virnisti voitonriemuisesti ja pahensi tuskaani nostamalla kassin kevyesti ilmaan. Pyöräytin silmiäni kävellessäni eteenpäin hiljaisella kadulla.

Hupparityyppi virnuili koko helvetin lyhyen matkan aina uuden kotini pieneen aulaan asti. Koska asuntoni oli neljännessä kerroksessa, sinne täytyisi mennä joko hissillä tai kiivetä portaita pitkin. Hupparityyppi tiesi jo missä asuin, joten jos hän oli tunnistanut minut, olisin pulassa. Hän laski molemmat kassit jalkojensajuurelle kivilaatoitetulle lattialle, ja vilkaisi minua kohottaen tummia kulmakarvojaan.

"Olen varma, että selviän hissin avulla itsekkin" pari hiussuortuvaa seikkaili kasvojeni edessä, joten korjasin ne korvani taakse, "kiitos."

"On ilo olla avuksi" mies väläytti leveän hymyn.

Kävelin hissille ja tartuin hissioven kahvaan avatakseni sen. Ovi ei avautunut.

"Tuota, jos et sattunut lukemaan, niin se on korjauksessa"

Vilkaisin ovea, jossa oli valtavan suuri keltainen lappu, jonne oli kirjoitettu kissan kokoisilla kirjaimilla epäkunnossa.

"Oho" purin huultani kiusaantuneena. Tietenkään en ollut huomannut lappua, koska en ollut käyttänyt hissiä vielä kertaakaan.

Tunsin kuinka poskiani alkoi kuumottamaan.

"Eiköhän siis mennä portaita pitkin" mies naurahti ja oli jo kiipeämässä ensimmäisiä askelmia kauppakasseineen.

Tyyppi laski neljännen kerroksen hissin viereisen huoneiston oven viereen minun ostokseni, ja ensimmäistä kertaa huomasin hymykuopat suupielien vieressä. Vieras mies - joka oli komea- oli juuri kantanut ostokseni sen onnettoman matkan kerrostalon ja lähikaupan välillä. Tunsin itseni typeräksi mustassa hupparissani ja reikäisissä, ihonmyötäisissä farkuissani.

"Ennenkuin menet värjäämään hiuksesi - jonka jälkeen tuskin enää tunnistaisin sinua - tule huomenna kahville kanssani"

Kohotin kulmiani, mutta laskin katseeni lattiaan. Mies saattoi olla kuka vain: narkkari, varas, murhaaja tai jotain muuta. Uskaltaisinko ottaa riskin? Varsinkin, kun hän tiesi miltä näytin luonnostaan. Purin alahuultani.

"Okei, mutta kerrohan, kuka sinä olet?" huokaisin syvään. Ehkei yksi kahvilla käynti maailmaa kaada?

"Harry sulle" virnistys miehen kasvoilla vaihtui vinoon hymyyn, "hauska tutustua...."

"Sarah"

Puristin Harryn kättä ja annoin hymyn poikasen hiipiä kasvoilleni.

"Joten Sarah, tässä on numeroni johon soitat kun tallennat sen puhelimeesi. Okei?"

Harry kaivoi takin taskustaan rypistyneen keltaisen muistilapun. Tämän jälkeen olisi myöhäistä perua, jos tulisin toisiin aatoksiin.

"Okei"