~ Nobody (onedirection fanfic)

Chapter 10 ~ Lost

15.10.2015

4:49

Lontoo

Räväytin silmäni auki, kuin olisin juuri herännyt horroksesta. Kuun hohde valaisi pienestä ikkunasta katon rajassa olin paikkaani. Nousin hitaasti istumaan ja tunsin käsieni alla silkkisen lakanan. Farkkukankaan peittämien jalkojeni päällä oli untuvainen täkki, jonka siirsin hitaasti syrjään. Olin siis sängyssä, en lentokoneessa matkalla kidutuskammiooni, niinkuin olisi voinut olla. Tähyilin ympärilleni ja tajusin näkeväni täsmällisen samanlaisen huoneen, kuin missä olimme Harryn kanssa yöpyneet Liamin luona. Ikkunan alla oli yksinkertainen pöydä, sen vasemmalla puolella suuri kaappi ja oikealla valkoinen nahkatuoli. Olin siis Liamin vierashuoneessa. Se oli jo pieni helpotus. 

Miten olisin sitten päätynyt Liamin luokse? Sen jälkeen kun olin päässyt irti Louisin otteesta, oli tapahtunut kolme asiaa. Ensimmäisenä, olin päässyt ulos talosta, ilman käsilaukkuani, jossa oli kaikki tarpeellinen, mutta pointti on kuitenkin se, että pääsin karkuun. Tällä kertaa jahtaajistani ainakin yksi ihminen merkitsi minulle paljon enemmän kuin pakeneminen, mutta lähdimpäs kuitenkin. En keksinyt yhtäkään hyvää syytä jäädä enää hetkeksikään Liamin luokse. Harry oli pettänyt luottamukseni, niinkuin Liam ja Louiskin, ja veljeni oli siellä valmiina kiskomaan minut seuraavaan mahdolliseen lentokoneeseen. Pakenin pois Liamin pihasta, juoksin niin kauas vieraita kävelykäytäviä kuin vain suinkin pystyin kivun vihloessa kurkunpäätäni, ennenkuin törmäsin johonkin ihmiseen. Yllätys yllätys, tämä ihminen sattui olemaan Niall Horan.

"Mitä sä täällä teet?" Niall oli huokaissut pitäessään minua pystyssä. Olin siis melkein kaatunut irkkupojan päälle, eikä juoksemisesta kipeät jalkani suostuneet yhteistyöhön. Muutenkin minulla oli todella huono olo. Tunsin välillä, kuinka silmissäni sumeni, mutta hetkenpäästä näinkin jo täysin normaalisti, ennenkuin heikotus palasi takaisin.

"Sunhan pitäis olla Liamin luona"

"Mä lähdin. Puuh. Mulle tuli kiireellistä menoa. Niall kiltti. Plääh. Viittisitkö sanoa Harrylle jos näet sen, että sen on turha soitella mun perään tai mitään muutakaan?" olin puhissut epätoivoisena ja Niall katsoi minua kummastuneena.

"Teillä on jotain kränää vai?"

Nyökkäsin ja huokaisin helpostuksesta, että Niall ei kuulunut poikien suunnitelmaan. Tai hän ei ainakaan yrittänyt estellä minua. Niall irrotti otteensa, kun pysyin jo jonkin verran tolpillani ja lähdin jatkamaan kiireellä matkaani. Nappasin korolliset kengät jaloistani jossain vaiheessa ja kävelin ilman kenkiä syksyisten lehtien peittämällä jalkakäytävällä. Maa oli viileää, mutta en välittänyt. Minun oli vain pakko päästä pois. Ennenkuin pääsin pois Niallin näköetäisyydestä, kuulin kuinka miehen kännykkä pirahti soimaan ja mies vastasi siihen miltein saman tien. Ja silloin tiesin olevani jälleen pulassa, sillä aivan varmasti joku pojista oli soittanut Niallille. Kyllä vain, se oli ollut Louis. Ja silloin pistin jälleen juoksuksi.

Olin tiennyt heti paettuani, että minut saataisiin jossain vaiheessa kiinni. Olin huolimaton, enkä peittänyt jälkiäni tarpeeksi hyvin. Juttelin ja rakastuin vääriin ihmisiin. Tein vääriä valintoja. Millainen olisi elämäni helvetissäni Illinoisissa tällä hetkellä, jos en olisi tehnyt ratkaisevaa päätöstä tulevaisuuteni kannalta? Jos isin kiltti pikkutyttö ei olisi päättänyt tarttua härkää sarvista ja muuttaa elämäänsä? En tiennyt, enkä halunnut tietää. Ainoa päämääräni oli olla jäämättä kiinni. Mutta sitten tein jälleen vääriä valintoja toistensa perään. Kun olin juossut niin lujaa kuin vain suinkin pääsin, niin kauan että en saanut enää kunnolla happea ja huomasin kuntoni laskeneet viime karkaamiseni jälkeen (olin valmistautunut urheilemalla ja kasvattamalla kuntoa, joten olin ollut loistovireessä h-hetkenä). Pääsin jollekkin bussipysäkille, jolle juuri saapui linja-auto. Hyppäsin kyytiin jonkun homeisen papparaisen kanssa, niin ettei bussi kuski ehtinyt periä minulta maksua. Minullahan ei siis ollut rahaa. Ajelin bussinkuljetettavana keskustaan ja sieltä asunnolleni, ennenkuin tajusin jotain. Minulla ei ollut käsilaukkuani, jossa pidin avaimiani. Minulla ei ollut paikka minne mennä.

Toiseksi, jouduin murtatumaan asuntooni. Mitenkäs tämä oli onnistunut? No, vaikkapa paloportaiden avulla. En pelännyt korkeita paikkoja, joten kiipeäminen kävi minulta näppärästi. Asuintaloni ei ollut kovin korkea, joten portaitakaan ei ollut ainakaan viittäkymmentä enempää. Portaat kulkivat kierreportaiden tavoin talon ja toisen vastaavan välissä olevalla pienellä ja haisevalla kujalla. Pääsin kapuamaan portaat hyvinkin nopeasti ylös makuuhuoneeni mini-ikkunan luokse. Olin ottanut kujalta muutaman suuren kiven, jotka viskasin ikkunan lävitse niin, että lasi särkyi tuhansiksi pirstaleiksi helähtäen. Koska talo oli niin vanha, täällä ei ollut mitään murtohälytyksiä, joten pystyin kaikessa rauhassa ahtautumaan ikkunasta sisään kenenkään huomaamatta. Tai niin ainakin olin luullut.

Kolmanneksi, minut saatiin kiinni. Olin tullut suoraan ansaan. Päästessäni sisään ikkunastani, lasinsirujen raadellessa käteni ja vaatteeni verille, tunsin heti, ettei kaikki ollut kunnossa. Hiivin varovasti makuuhuoneeni oven suuhun ja kurkistin. Hiljaista, eikä mitään normaalista poikkeavaa. Olin huokaissut syvään ja otin muutaman varovaisen askeleen olohuoneeseeni. Silloin näin hänet. Hän odotti minua sohvallani. Vihreät silmät olivat turvonneet ja täynnä kyyneleitä. Olin jähmettynyt kauhusta.

"Anna anteeksi, Sarah", Harry kuiskasi ja sen jälkeen olin tuntenut kipua niskassani. Se kipu sumensi silmäni lopullisesti ja antoi minun vajota pimeyteen.

Ja sitten heräilin Liamin luota.

Puristin käteni nyrkkiin. Tunsin kipua kämmenissä olevista haavoista. Niitä oli myös pitkinä uurteina käsivarsissani. Ihan vain muistutuksena tyhmyydestäni. Nousin hitaasti seisomaan, vaikka olisin voinut jäädä sänkyyn lepäämään. Mutta en halunnut jäädä tänne. Halusin lähteä. En halunnut kohdata Harryä enkä veljeäni, joka tapahtuisi luultavasti heti heidän tietäessään olevani hereillä. Kävelin varovaisesti ovelle ja koitin kahvaa, joka ei tietenkään auennut. He eivät halunneet minun pakenevan uudelleen. Se ei ollut mikään yllätys. Katselin vielä kerran ympärilleni. Ikkuna oli ehkä liian pieni uuteen pakoyritykseen enkä voinut olla varma, omistiko Liam jonkinlaista varashälytintä (todennäköisesti kyllä). Huokaisin syvään ja kävelin takaisin sängylle. Vetäydyin pitkäkseni ja suljin silmäni kiinni tietäen, että saisin nopeasti unenpäästä kiinni. 

------------

En ole todellakaan tyytyväinen tähän lukuun, mutta mun on nyt vaan pakko julkasta tää, että saan asiat luistamaan eteenpäin.