Vaikka vannoin että en palais,
täällä mä nyt oon. Yksin sohvan pohjalla,
odottamassa jonkun sellaisen viestiä, joka ei tunne mua.
Se ei tiedä musta mitään,
ja sen takia se mua viehättää.
Se ei voi lopettaa mulle puhumista,
jos se ei ole koskaan aloittanut.
Se ei voi koskaan mulkoilla mua huoneen toiselta puolelta,
jos se ei ole koskaan katsonut mua,
jos ei olla koskaan oltu samassa huoneessa.
Se ei voi sanoa musta mitään pahaa sen kavereille,
jos se ei tiedä että oon olemassa.
Joten, täällä mä oon,
painopeiton alla,
odottamassa,
jostain syystä silti odottamassa.
YOU ARE READING
JA ENNEN KAIKKEA,
PoetryEdes vastamelukuulokkeet eivät hiljennä naapuruston lasten kiljuntaa. Se hiipii ikkunastani sisään ja tunkeutuu muuten niin hiljaisiin uniini. En usko koskaan pääseväni siitä eroon. (Nostalgiaretki niihin pieniin hetkiin, jotka mieluummin pitäisin i...
