Jonkun toisen tatuointi kädessäni, vaatteet kaapissani, veri valkoisella paidallani. On elokuun ensimmäinen, en siis voi esittää yllättynyttä kun herään Kiimingistä pää täynnä tequilaa ja unohduksen helliä halauksia. Muistan vannoneeni kaiken menevän hyvin.
Vaan, viime yö oli hankala. Oli heinäkuun viimeinen, eikä silloin voi olla olemassa. Kadotin itseni pyöräteille, auton takapenkille, huoltoaseman vessaan, omakotitalon takapihalle, laiturin vajoavaan nokkaan, pyörävaraston katolle, postinkantajan tarakalle, jonkun tutun ikkunalaudalle, ruokakaupan pakastehyllylle, motarin varrelle seisoskelemaan, johonkin mistä sain tequilaa taskut tyhjinä.
Kun on aika nousta märältä nurmikolta, vaikka korvissa soi ja silmissä pimenee, eläminen on taas siedettävää, koska ainakaan enää ei ole heinäkuun viimeinen.
Ainakin nyt, kun mummi kysyy mikä mussa on mennyt vikaan, voin vastata varmuudella ilman, että tuhoan hänet täysin.
YOU ARE READING
JA ENNEN KAIKKEA,
PoetryEdes vastamelukuulokkeet eivät hiljennä naapuruston lasten kiljuntaa. Se hiipii ikkunastani sisään ja tunkeutuu muuten niin hiljaisiin uniini. En usko koskaan pääseväni siitä eroon. (Nostalgiaretki niihin pieniin hetkiin, jotka mieluummin pitäisin i...
