The Beauty Of Dying (in finnish) TAUOLLA

2

Rose katselee kalpeaa ihoaan ja kuljettaa sormiaan talven kuivattamalla käsivarrella. Sen pinnassa tuntuu myös kohoumia, jotka muodostuivat siihen edellisenä yönä. Tyttö kallistaa päätään ja tutkailee arpien eroa sormillaan. Vaaleimmat - ne kuukausia takaperin ilmestyneet - eivät tunnu ihossa enää mitenkään. Uusia ja viime yönä avattuja vanhoja arpia kirvelee, kun Rose painaa kylmillä sormillaan niitä. Tyttö puree huultaan, tuntien rohtuneiden huulien karheuden hampaissaan ja valuttaa nahkatakkinsa hihan takaisin alas, kun kuulee jonkun taas avaavan junavaunun oven. Hän kääntää katseensa lumiseen maisemaan ja nojaa kylmään ikkunaan ohimollaan. Arvet ovat salaisuus, jota Rose ei halua jakaa kenellekään. On helpompaa pitää asiat salassa, jos on ainoa, joka mistään mitään tietää.

Kello on jo pitkälle iltapäivän puolella, kun juna pysähtyy oikealla asemalla. Hän on myöhässä koulusta, mutta niinhän hän tuntuu aina olevan. Ei hän oikeasti koulussa kovin paljon ole. Opettajat antavat hänen tulla ja mennä miten tahtoo, kunhan hän ei häiritse muita oppilaita. Jutussa on sekä valoisat, että varjoisat puolet. Rose tosissaan saa päätää miten kulkee, mutta arvosanat matelevat jossain huonoimman numeron alapuolella. Tyttö nostaa mustan nahkalaukunsa olalleen ja hypähtää paikaltaan käytävälle. Hän meinaa törmätä punapipoiseen nuorukaiseen, joka lopulta saakin Roselta myrtyneen mulkaisun heidän astellessa peräkkäin ulos junasta.

Ulkona on kylmä, Rosella on vain nahkatakki päällään. Niinhän hänellä aina on. Kesät talvet, sama takki. Alla on vain tumma pitkähihainen, jonka pitsinen selkä päästää kaiken kylmyyden iholle asti. Tyttö värähtää ja kiroaa kylmää ilmaa. Rose vetää kaulahuiviaan paremmin leukansa ylle ja tunkee punertaviksi muuttuneet sormet puoliksi farkkujen taskuihin. Juna-asemalta koululle oli enintään satametriä, mutta hän tietää, että jäätyisi silti. Koulun pitäisi olla suljettu näin kovilla pakkasilla tai jotain. Ennen kun Rose ehtii edes ylittää tietä pois asemalta, joku ilmestyy hänen eteensä. Kyseessä on sama ärsyttävä punapää, joka näyttää entistä pahoittelevammalta, kun joutuu taas pysäyttämään Rosen.

"Sori ku vaivaan, mutta missä päin lukio mahtaa olla?"

"Tota tietä joku sata metrii ja sit vasemmalle. Saavut määränpäähäsi, kun näet keltaisen kidutuskammion", Rose osoittaa suuntaan ja lähtee tarpomaan tien yli, jättäen nuorukaisen pohtimaan yksin määränpäätä. Hän on menossa samaan paikkaan pipopään kanssa, mutta ylittää varuiksi vielä tien ja kävelee eri puolella pojan kanssa. Hänhän ei oppaaksi ryhtyisi.

Keltainen tiilitalo kohoaa masentavana näkökentässä. Sen kolmikerroksinen, laatikkomainen ulkonäkö ei houkuta kävelemään porteilta oville asti. Saati astumaan sisään harmaille käytäville, joita punaiset luokkien ovet yrittävät piristää tuloksetta. Rose kuuntelee lumen narskuntaa farkunsinisten tennareidensa alla ja tuijottaa väsyneenä läheneviä ovia. Lumi oli tullut tänä vuonna aikaisin. Aivan liian aikaisin. Lokakuu oli vasta vaihtamassa itseään väkipakolla marraskuuhun ja pakkaset olivat pureutuneet Etelä-Suomeen muutamassa päivässä. Lunta oli tullut ihan liiaksi asti, mutta ainakaan Rosen inhoamaa loskakeliä ei ollut kestänyt kauaa. Silti lumi kastelee veden tavoin ja tälläkin hetkellä tytön tennarit ovat tummuneet kosteudesta.