The Beauty Of Dying (in finnish) TAUOLLA

9

Hän ei mennyt kouluun seuraavana päivänä. Eikä keskiviikkona. Hän ei lukenut nahkatakin taskuun rypistynyttä paperia.

Silmäluomet tuntuvat liian raskailta raotettaviksi. Raskas peitto nojaa lämpöistä ruumista vasten, mutta uni ei ota mieltä takaisin valtaansa. Käsi hapuilee hetken puhelinta sängystä ja pian se löytyykin tyynyn alta. Ruudussa vilahtaa luku neljä, mutta silmät sulkeutuvat ennen kuin kirkas valo ehtii sammua. Varpaat tapailevat kylmää lattiaa ja silmät yrittävät pysyä auki, kun vartalo nousee ylös ja jalat hipsivät rypyssä olevan maton päältä kohti vastakkaista seinää ja sen luona olevaa pistorasiaa. Puhelimen näyttö välähtää uudelleen, kun se kytketään lataukseen, ja silmät kääntyvät taas toiseen suuntaan kohdatessaan valon. Kädet hapuilevat pimeän huoneen poikki tien takaisin sänkyyn ja pian sormet puristavat peiton reunaa, joka on juuri vedetty kylmästä hytisevän vartalon päälle. Pitäisi nukahtaa. Pienet kutittavat arvet eivät kuitenkaan jätä kehoa lepotilaan, vaan käsi on koko ajan hipelöimässä ihoa reidestä. Ne eivät enää tunnu juuri missään - ehkä juuri ja juuri sormilla tunnistettavat pienet kohoumat - mutta kutina on armoton. Kynnet ovat lyhyet, joten niillä on turha raapia ja sattumalta repiä ihoa auki. Sitä paitsi jäljet ovat enää vain tummanruskeita arpia kuin verisiä röpelöisiä rupia - ne olivat lähteneet edellisen päivän suihkun mukana. Lopulta silmäluomien takana oleva loputon pimeys syvenee uneksi.

Herätyskello soi, mutta mikään ei liiku hetkeen. Sitten - väkisin kuten aina - silmät rävähtävät auki ja vatsalihakset repivät istumaan. Puhelin värisee nojatuolia vasten ja soittaa tuttua melodiaa, vaikkeivat korvat erota sanoja. Pelkkää mölinää, niin kuin kaikki aina aamuisin. Sormet eksyvät pyyhkimään puhelimen näyttöä sammuksiin ja pian huone vaipuu taas hiljaisuuden vaippaan. Leuka laskeutuu kohti rintaa ja silmät yrittävät erottaa pimeässä mitä vaatteita päältä löytyy. Korkeakauluksinen hihaton paita. Alusvaatteet. Siinä se. Aivot eivät kykene muistamaan edellistä iltaa saati edes yötä, joten veressä taitaa edelleen kohista jonkin verran alkoholia. Puhelin suljetaan kokonaan, miksi nähdä kelloa, jos ei ollut aikatauluja? Pian sängyn pehmeä peitto on vedetty kerälle asettuneen vartalon päälle ja silmät sulkeutuvat minuuteiksi. Tunneiksi. Ehkä päiviksi.

Paksu villatakki kutittaa sen alla olevia paljaita käsivarsia. Sormet punertavat pakkasen takia ja lämmin tupakka pistelee ihoa. Jalat ovat farkkujen alla varmaan yhtä punaiset, sillä kylmyys tärisyttää niitä. Tai ehkä koko keho tärisee kylmästä, mutta jalat kuljettavat haparoivin askelin eteenpäin, vaikka näkö onkin kirkas. Tupakan käry tervaa keuhkot ja saa jo ennestään höyryävän hengityksen muuttumaan kokonaan valkoiseksi. Kello on varmasti jo yli yhdeksän, ehkä kymmenenkin, vaikka pimeinä talviöinä oli vaikea arvioida aikaa enää viiden jälkeen. Kaikkialle vain laskeutui hämärä ja puoli ikuisuutta kestävä yö. Lunta ei ole satanut enää hetkeen, mutta silti villaneuleen hihoissa on valkoisia pisteitä, jotka pikkuhiljaa sulavat ja imeytyvät lankoihin. Jalat pysähtyvät lumisen penkin eteen - oikeastaan ne ovat kuljettaneet tytön talven ajaksi nurmikolle nostetulle laiturille - ja hihaan verhottu käsi pyyhkäisee sitä puhtaaksi. Siinä tulee värjättyä useampi minuutti merkitsemättömiksi täristen paikoillaan, ennen kuin valkea savu purkautuu suusta huokauksena. Tai pikemminkin vaikerruksena, vaikka vieressä virtaava hyytävä joki on ainoa, joka virrallaan rikkoo hiljaisuuden.

Jokapaikka on tunnoton. Päälaelta jalkapohjiin, solisluilta kynnenalusiin. Huulet ovat muuttuneet vaaleiksi, melkein ympäröivän lumen valkoisiksi, vaikka silmät eivät sitä näekään. Sormet ovat koukistuneet kippuralle, eikä niitä saa tahdonvoimalla avatuiksi millään. Sama juttu varpaiden kohdalla. Käsivarsien. Jalkojen. Ja silmäluomien, pakkanen on sulkenut silmäripset hyytävään hyväilyyn, eikä niitä tahdo erottaa. Lumessa narskuvat askeleet, vaikka keho heijaa itseään paikoillaan. 

"Holy shit, Rose", tuttu ääni kaikuu tyhjiön läpi ja pian käsivarrelle laskeutuu ravisteleva käsi, joka tunkeutuu kehon tärinän läpi ja saa silmät ponnahtamaan auki, sydämen pumppaamaan verta kahta kauheammin tunnottomaksi muuttuneeseen kehoon ja katse kohtaa silmäparin, jonka kirkkaus on muuttunut tummaksi huoleksi.

//kirjoitusintoni on jossain avaruuden tuolla puolen ja vaikka ois aikaa hakea kuu taivaalta ja kävellä aurinkoon, en vaan saa mitään aikaiseksi. Ilokseni tarina on kuitenkin saanut lisää ääniä tässä kuluneen kuukauden hiljaiselon aikana, joten kiitos siitä, se sai mut tsemppaamaan edes hieman :3 Tää osa on hieman eri tavalla kerrottu, mitä mieltä tän tyyppisestä kuvailusta? ~ demonipinja