The Beauty Of Dying (in finnish) TAUOLLA

6

Päästyään rauhassa pihamaalle, ilman minkäänlaista häslinkiä käytävillä, Rose kaivaa laukustaan tupakka-askin. Hän oli vetänyt yhden kävellessään junalle, joten on jo aikakin, että saa toisen syöpäkääryleen huulilleen. Tupakka tappaa, se lause oli hänet huumannut ja saanut kokeilemaan ensimmäistä kertaa. Tummansininen sytkäri naksahtaa ja liekki leimahtaa, eikä aikaakaan, kun huumaava tervan tuoksu polttelee sieraimia. Siitä hän ei ole äidilleen vielä narahtanut - tai sitten on, mutta nainen ei ole kommentoinut asiaa mitenkään, vaikka tupakan pystyy taatusti haistamaan hajuveden alta helposti. Ei hänen ollut koskaan tarkoitus tällaiseen ruveta, enemmänkin se alkoholi ja hetken unohdus kiinnosti häntä. Mutta juuri niissä piireissä Rose törmäsi ensimmäistä kertaa tupakkaan, eikä ole sen jälkeen päässyt irti. Ensimmäisen askin hän osti kolme päivää ensimmäisestä tupakasta.

Savu rauhoittaa tytön hermoja, vaikka ajatukset harhailevat. Sätkä lämmittää muutamaa jo punertavaa sormea. Miten pakkanen pystyikään imeytymään iholle kiinni heti muutamassa minuutissa? Hengitys höyryää kilpaa käryävän tupakan kanssa. Niin perkeleen kylmä. Aura-auto on ajanut lumen koulun portille, joten Rose joutuu kipuamaan pienen lumipenkan yli jalkakäytävälle. Kellot soivat juuri parahiksi, kun tyttö kohtaa jalkojensa alla liukkaan kävelytien. Oppilaita valuu jo ulos, sillä tapansa mukaan suurin osa päästää muutamaa minuuttia aiemmin tunnilta, jolloin kellojen soidessa kaikki olivat jo vaeltamassa kaapeiltaan pihalle kohti kotia.

Rose kiskaisee nahtatakkinsa hupun päähän kevyen lumisateen alkaessa ja tökkää tupakalla hihansuusta paljastuneeseen ranteeseen. Tupakka ei kuitenkaan sammu - ei sillä kai ollutkaan vielä tarkoitus tukahtua - joten Rose tekee sen muutaman kerran uudelleen, nostaen sitten tupakan pätkän hetkeksi huulilleen, ennen kuin on valmis heittämään sen lumipenkkaan. Rannetta pistelee, mutta polttojäljet eivät ole uusi asia Roselle. Tyttö puhaltaa ranteeseensa ja tunkee sitten kädet taskuihin. Huomenna jäljet näyttäisivät ruvilta, sitä seuraavana päivänä hän raapisi ne rikki ja sen jälkeen ne näyttivät pieniltä mustelmilta ja ajanmittaa haalenisivat lähes olemattomiin. Hän voisi aina väittää kaatuneensa, eikä kukaan koskaan epäillyt. Ranne tykyttää ja koventuneen sykkeen pumppaus kaikuu korviin asti.

Pihatiellä ei ole askelmia vasta sataneen lumen päällä, joten Rose tietää olevansa ensimmäinen. Koti on hiljainen ja pimeä, aivain niin kuin tyttö oli jo ehtinyt päätellä. Hän ei sytytä valoja mihinkään, vaikka sisällä on yhtä pimeää kuin ulkona. Talvi toi mukanaan aina saman pimeyden, mutta Rose ei jaksa siitäkään enää valittaa. Pimeyden turvin pystyi olemaan oma itsensä kenenkään huomaamatta. Kengät tömähtävät eteisen seinää vasten, kun Rose potkii ne jaloistaan ja äänettömät askeleet tulvivat huoneisiin. Laukku pysähdyttää hiljaisuuden pamahtaessaan Rosen huoneen lattialle oven viereen. Tyttö kaatuu kahiseviin petilakanoihin ja rämäyttää pimennysverhon ainoan huoneessa olevan ikkunan eteen. Vielä muutama tunti rauhaa, sitten hänen pitäisi nousta ja kohottaa suupieliään äidilleen. Tai sitten katoaisi talosta, ennen kuin äiti edes ehtisi kotiin.

//oon miettiny, että onko tää 400-500 sanaa sopiva pituus aina yhelle luvulle? Vai onko se turhan lyhyt/pitkä? Itellä enää kaks päivää aherrusta ja sit loma. Yritän viimestään viikonloppuna uutta osaa kirjoitella, koska ens viikolla en pääse nettiin ollenkaan <|3 hyvää joulun odotusta ~ demonipinja