"Onks sulla vielä ryhmää?" edellisiltä vuosilta jotenkin etäisesti tuttu Niina on kääntänyt hiljaa tuolinsa Rosea kohti ja tuijottaa tyttöä kysyvästi. Tuon laventelilla värjätyt hiukset ovat pörrössä, kuin hattarapilvi. Ehkä se on tarkoituskin, mutta Rosea se vain oksettaa. Hän on vältellyt makeaa ties kuinka kauan.
"Joo mulla on tämmönen yksinäinen kuppikunta, joka ei vastaanota muita jäseniä", Rose vastaa hetken päästä ja viivaa taas aloituksensa yli. Kuinka tönköltä pelkän hein kirjoittaminen ylälaitaan tuntuu. Tyttö vilkaisee edessä istuvaa Niinaa ja laskee katseensa paperiin. Häntä puistattaa. Hän vihaa, jos joku katsoo liian kauan. Silloin se joku voisi vahingossa nähdä viiltojälkiä. Tai nähdä hänen katseestaan jotain, mikä tasapainoisen nuoren ajatuksiin ei kuulu. Rose vetää hiuksensa toisen olkapäänsä yli ja puree huulensa sisäpinnan verille asti.
"Noh, vaikkei sun ryhmään mahtuis enää, niin meitä on vasta kolme", Niina ei ole moksiskaan - aivan kuin tuota ei koskaan haitannut mitään, ehkä tyttö pössyttelee - ja nyökäyttää taakseen. Rose ei ole varma ketä tyttö oikein tarkoittaa, sillä kukaan ei katso heitä. Hän näkee kyllä yhden vapaan tuolin kauempana, mutta eihän se voinut olla Niinan paikka, kun tuo oli raahannut tuolinsa tähän hänen viereen. Rose nyökkää Niinalle myöntävästi, muttei liiku uuden ryhmänsä luo.
"Okei, jees. Järjestys on Ilari, minä, Lucas ja sinä. Ja jossain vaiheessa voidaan vaikka vaihtaa suuntaa", Nina hymyilee pienesti ja kävelee sitten tyhjälle penkille piirissä; heidän muun ryhmän - eli kahden vierekkäin istuvan pojan - luokse. Rose sulkee hetkeksi silmänsä. Ryhmänvaihto ei taida enää onnistua.
Hän tuntee Ilarin kuvaamataidon tunneilta. Ja yläasteelta. Ja ala-asteelta. Hän on aina kadehtinut toisen tapaa välittää ajatusmaailmaansa taiteen ja musiikin kautta. Yläasteella ja varsinkin sen jälkeen Ilari oli muuttunut ulkoisesti. Koskaan kaksikko ei ollut samalla luokalla ollut, mutta pieni ihailu kumpuaa jostain Rosen rintalastan alta. Tällä hetkellä pojalla on tummat revityt farkut ja punamusta flanelli. Kirkkaiden silmien painona on musta hiuspehko ja kasvoja koristaa huulikoru. Niinan hän tuntee pelkästään lukiosta, eikä muista koskaan edes jutelleen tuolle - minkä takia hän onkin hieman yllättynyt kutsusta päästä samaan ryhmään - ja Lucaksen..hän tuntee aamuisesta. Hän ei ole kiinnostunut tutustumaan yhteenkään heistä sen tarkemmin, saati arvioimaan kolmikon tekeleitä. Puhettakaan siitä, että hänen pitäisi näyttää omia luomuksiaan noille. Tyttö hieraisee nenänvarttaan peukalolla ja etusormellaan, palaten sitten tekstinsä pariin.
Kellon pitemmän viisarin lähennellessä kahtatoista, Rose pakkaa tavaransa ja kävelee ulos, vaikkei neljään kestävä oppitunti ole vielä aivan pulkassa. Eihän kellokaan ole vielä soinut. Hän ei kuitenkaan kuule Maijun kommentoivan mitään poistumiseen, vain yleisen painotuksen kaikille, että ensimmäisten tehtävien pitäisi olla jo huomenna kierrossa, jotta kaikilla olisi aikaa kirjoittaa tällä viikolla uudesta aiheesta, sekä aikaa perehtyä muiden kirjeisiin. Tosissaan hänen pitäisi raahautua joka päivä kouluun tai tekstit kasaantuisivat hänen kaappiinsa.. Seuraava tunti on vasta perjantaina, jolloin tekstejä käytäisiin yhdessä läpi. Mitä jos joku sairastuisi? Opettajan ohjeissa ei ollut mitään järkeä.
//Yritän saada tätä pikku hiljaa etenemään, mutta mun on tosi vaikee vaan hyppiä ajassa eteenpäin ja jättää kertomatta hirveesti asioita D: Vielä kuus päivää ennen kolmen viikon lomaa, jollon yritän saada kirjotusintoni taas vauhtiin <|3 ~demonipinja
ВЫ ЧИТАЕТЕ
The Beauty Of Dying (in finnish) TAUOLLA
Подростковая литератураCan you feel it? The dead weight of yous legs form the sleeping pils, the dizzyness from the alcohol, the soft throbbing of your pulse as blood is pumped out your wrists? That's it. That's what we've been waiting for, that's...
