The Beauty Of Dying (in finnish) TAUOLLA

7

//luku sisältää lievää viiltelyä, lue omalla vastuulla ^^

Tyttö haroo paksuja hiuksiaan ja painuu kaksinkerroin patjaa vasten. 

Yksi.

Äänettömäksi tarkoitettu nyyhkäys henkäisee ilman halki ja Rose puree huultaan. 

Kaksi.

Hän puristaa silmiään kiinni ja yrittää nieleksiä pahaa oloaan pois.

Kolme. 

Rosen kämmen puristuu toisen käden päälle, mutta olo kaipaa edelleen kovempaa kipuaaltoa, joten terä nousee takaisin tytön käteen.

Pian niitä on kuusi.

Kuulokkeet puristavat Rosen korvia, mutta hän ei nosta niitä pois päästään. Nappikuulokkeet eivät ehkä tuntuisi niin tuskallisilta uusia korvakoruja painamassa, mutta isommat kuulokkeet vain tuntuvat paremmilta tähän aikaa yöstä. Ne erottavat Rosen kokonaan ulkomaailmasta, ohi ajavista autoista, naapurin koiran haukunnalta, tiskikoneen hyrräämisestä. Aivan kokonaan. Tällä hetkellä tyttö ei ajattele korvissa ponnahtelevaa musiikkia tai ääntä mitä ylipäätänsä kuulee. Pistävä kirvely on ainoa, minkä Rose havainnollistaa tällä hetkellä. Verta ei vielä tule, mutta tyttö tietää sen alkavan kohta. Sängyllä on punainen pyyhe suojaamassa lakanoita. Hän olisi voinut mennä kylpyhuoneeseen - niin hän oli aikonutkin, mutta sitten äiti oli päättänyt valvoa television ääressä olohuoneessa vielä jonkin aikaa. Hän puhaltaa ilmaa huuliensa välistä ja nostaa sakset haavan yläpuolelle, tehden uuden viillon. 

Seitsemän.

Vielä hetki sitten sileänä ollut iho on turvonnut uusien viiltojen ympäriltä ja pieniä veripisaroita pulpahtelee esiin. Tyttö katselee niitä samealla katseella ja pyyhkäisee otsaansa. Rose kohottaa katseensa ympärille huoneeseen, mutta ympärillä ei erota juuri mitään - onhan valot pois päältä. 

"I get the feeling just because, everything  I touch isn't dark enough, if this problem lies in me", Rose kaatuu selälleen ja hymisee hiljaa juuri kohdalle sattuneen Imagine Dragonssin biisin sanoja laulun mukana. Hetken päästä hänen on kuitenkin noustava takaisin istumaan, jotta voisi pyyhkiä verisen käsivartensa puhtaaksi. Rose kaataa vesipullostaan vettä nenäliinalle ja puree jo valmiiksi huulensa sisäpintaa, sillä tietää seuraavan hetken rikkovan kipurajoja entisestään muutaman minuutin ajan, ennen kuin kastuneen paperin viileys tavoittaisi nautinnollisen pisteen, jolloin arpien olemassaolo unohtuu hetkeksi ihan kokonaan.

Tyttö naksuttelee saksia ja kuuntelee musiikkia kuulokkeista, vaikka silmäluomet alkavat lupsua kiinni. Hänen pitäisi tehdä se kirje. Rose ei tiedä miksi, mutta jostain syystä hän tahtoo tehdä sen. Ja vielä ajallaan. Mutta mistä sitä kirjoittaisi? 

Hei sinä muukalainen siellä!

Tiesitkö, että unisiepparit tehdään haurastuvasta pajusta, jotta ne menisivät tarkoituksella rikki? Aivan niin kuin lapsuus loppuu aikanaan. Ajatuksena se on syvällinen, mutta oikeasti.. eikö vanhempana enää näe painajaisia, jotta pahoja unia karkottavaa intiaanikoristetta ei enää tarvitse? Täyttä bullshittiä. 

Tiesitkö, että minulla on niitä huoneessa kymmenittäin? En minäkään, ennen kuin laskin ne. Kaksikymmentäseitsemän, jos tarkkoja ollaan. Ne saavat minut silti joka yö, joten en usko unisieppareiden taikuuteen. Joku voisi tokaista, että ehkä niitä on niin paljon, että ne kumoavat toisensa, mutta olen kokeillut niiden määrän vaihtelua. Ei auta.

Can you help me?  Rose pysäyttää kynän paikoilleen ja puree huultaan. Sitten hän etsii hetken kumia laukustaan ja kumittaa viimeisen lauseen, korvaten sen uudella.

But I'm used to it.

//loma alkoi, jee! Hyviä joulun pyhiä kaikille :3 Lähden reissuun jouluksi, joten jos alkuviikosta en ehdi uutta osaa luomaan, niin tarina saa pienen hengähdystauon. Äänestä ja kommentoi jos tykkäsit osasta. ~ demonipinja