The Beauty Of Dying (in finnish) TAUOLLA

18

"Mä olin valmis luopumaan kaikesta sua varten. Mä olin valmis riistämään hengen itseltäni. Sä olit mun kaikkeni ja sä särjit mut. Jätit yksin pimeään keräilemään palasia, joita en enää osannut liittää yhteen. Mä jäin rikkinäiseksi, enkä tahtonut enää jatkaa meidän matkaa yksin. Sä olit sammuttanut valot mun elämästä ja mä olin sokkona pysähtynyt paikoilleni. Mun särjetty sydän jäi ikuisuudeksi tallottuna maahan, enkä mä enää elänyt sen jälkeen, kun näin enää loittonevan selkäsi."

Rose tuijottaa rypistynyttä paperia. Hän ei tajua sitä. Oliko se jäähyväiskirje? Tytölle tulee siitä ennemminkin mieleen itsemurhaa edeltävä ääniviesti jonkun puhelinvastaajassa. Kenties teksti olikin ote jonkun päiväkirjasta? Tytön hengitys käy kiivaana. Hän ei ollut odottanut mitään tällaista löytäessään Lucaksen kirjeen huoneensa lattialta. Ruutupaperin palanen on revennyt kulmasta ja teksti oli suttaantunut, kun se olisi kirjoitettu mustekynällä ja taiteltu ennen kuin teksti ehti kunnolla kuivua paperille. Oliko poika vain nopeasti heittänyt jotain päästään vai käyttänyt kenties pidempäänkin aikaa keksiessään jotain syvällisempää kirjoitettavaa? Rose ei voi olla ajattelematta, mistä poika oli aiheen repinyt. Siinä puhuttiin selvästi särjetystä sydämestä - daah sehän mainittiin sanatarkkaan tekstissä - mutta mitä rivien välistä pitäisi osata tulkita?

Koko kirje alkaa ahdistaa tyttöä. Miksi hän oli päätynyt lukemaan sen juuri nyt, neljältä aamuyöllä? Miksi se herätti hänessä niin paljon kysymyksiä? Miksi tyttö edes tahtoi niin palavasti saada vastaukset johonkin typerään paperin palaan?

Verhot ikkunan edestä on vedetty ylös, mutta näkymä ulos ei paljasta mitään. Syksyn kaamos on totisesti saapunut, sillä pihalla ei näkisi eteensä ennen yhdeksää. Sitten aurinko möllöttäisi päivän pilvien takana ja laskisi ennen päivällistä. Seuraavat kuukaudet olisivat yhtä pimeyttä. Rose tuijottaa silti ulos, vaikkei näe mitään. Sä olit sammuttanut valot mun elämästä ja mä olin sokkona pysähtynyt paikoilleni. Tyttö hieraisee turhautuneita kasvojaan. Olisiko okei, jos hän vain repisi ärsyttävän kirjeen? Koko tekstien vaihto hommakin oli mennyt ihan pieleen, kun hän ei jaksanut käydä koulussa. Miksi tekstin sisältö sai hänessä aikaan niin voimakkaan reaktion?

Rose oli herännyt yöllä, jossain kellon kahden paremmalla puolella ja tajunnut tekstiviestien tulleen Lucakselta. Hän ei ollut suonut pojalle ajatustakaan viime viikkoisen episodin jälkeen. Häntä ei kiinnosta nähdä tuon ärsyttävää virnuilevaa naamaa, kuunnella mitä tuolla mahtaisi olla sanottavana tai etenkään vastata tuon huolen täytteisiin viesteihin. Mitä hänen elämänsä tuolle kuului? Sitten hän oli muistanut kirjeen ja hänelle oli tullut pakottava tarve selvittää sen sisältö juuri sillä minuutilla. Se oli ollut virhe.

Rose tahtoo sytyttää tupakan. Kello on kuitenkin sen verran paljon, että Rose jäisi helposti kiinni jos yrittäisi liikahtaa huoneestaan edes vessaan. Äiti tuntuu heräävän aina muutaman kerran yössä. yhden aikaan ja toisen kerran neljän ja viiden väliltä, vaikka yleensä tuolla oli jo viimeistään kuudelta herätys. Rose avaa huoneensa tuuletusikkunan apposen auki ja roikottaa toista kättään viileässä ilmassa. Hengitys höyrystyy tytön kasvoja vasten ja kylmä ilma saa värähdykset kulkemaan tytön käsivarsia pitkin selkärankaan.

Hän ei todellakaan tiedä mitä on tekemässä. Pian Rose on jäässä, mutta hän ei jaksa kurkottaa kohti peittoa tai halua laittaa ikkunaa kiinni. Sen sijaan hän kurottuu ottamaan tupakka-askin ja kaivaa sieltä valkoisen kääryleen sinertävien huulien väliin ja stenkun hän löytää myöskin askista. Pienen naksahduksen jälkeen hämärää huonetta ja kalpean tytön kasvoja valaisee oranssihtava liekki. Se lepattaa tytön hengityksen tahdissa, sillä sisällä ilma ei liiku. Liekki löytää tervasätkän pään ja tytön huulien välistä purkautuu savua sen merkiksi, että tupakka on syttynyt.

Rose vetää pitkähihaisen hihoja ylöspäin ja katselee harmaassa kuunvalossa laihoja käsivarsiaan. Hänen pitäisi syödä enemmän, on ensimmäinen ajatus, joka päähän ilmestyy näkymän myötä. Arvet ovat hänelle jo niin tuttu näky, ettei hän itse osaa järkyttyä raa'asta näystä. Huonossa valossa ne näyttivät tummilta juovilta. Toiset olivat pidempiä ja toiset olivat lyhyempiä, mutta kaikilla oli sama tarkoitus. Satuttaa. Mä jäin rikkinäiseksi. Rose kuljettaa sormiaan ihoa pitkin ranteesta kohti kyynärtaivetta. Hän painaa muutamaa tuoreempaa haavaa ja sihahtaa itsekseen kivulle. Kylmä ilma on turruttanut tytön tuntemaa kipua hieman, mutta silti käsivartta polttelee ja veri kohisee ihon alla kahta kauheammin, sydämen pumpatessa muutaman ylimääräisen kierroksen adrenaliinin takia.

Rose tuijottaa veristä terää käsissään. Tällaisilla veitsillä hän syö ruokansa. Se on tylppä ja hieman rosoinen, joten ihoonkin piirretty jälki on sen mukainen. Kipua. Tytön päällä oleva paita on tahriintunut vereen, kun hän on pyyhkinyt käsivarsiaan siihen. Kyyneleitä. Häntä heikottaa, kylmä ilma tärisyttää ja silmät tuntuvat raskailta väsymyksestä. Kunpa vois vaan kuolla pois. Hän tahtoisi vain painua kasaan ja nukahtaa luvattoman pitkäksi aikaa. Rose sulkee ikkunan hitaasti ja kömpii verisenä peiton alle. Hän painaa käsiä rintaansa vasten. Haavat olisi kaiketi pitänyt puhdistaa ja paikata, mutta hän vain sulkee silmänsä ja huokaa viimeisen kerran sinä aamuna.

..enkä mä enää elänyt..  

//Heipä hei, oon ylpee, että seuraava luku ilmestyy näinkin nopeasti! Kun kesä loppuu ja aika loppuu kesken, saan inspistä kirjottaa -__- Katselukertoja on jälleen ihan huimasti tullut viikon aikana, kiitos myös kaikille äänestäjille (kommentoidakin saa c:) ~demonipinja